Jumalauta että voikin keskiviikko alkaa taas paskasti. Heti aamusta saa tapella O:n kanssa taas lapsista. En tajua mikä helvetti siinä on niin hankalaa olla omien lasten kanssa. Tässäkin kyse siitä et hänelle ilmaantui ylimääräinen työvuoro mutta pystyisi ottamaan lapset aikasemmin eli ei pitäis olla ongelmaa pitää sovitusta kiinni, mutta ei. Kyse yhdestä kerrasta niin hän uhriutuu kun mikäkin vitun Jeesus.

Tuntuu pahalle lasten puolesta kun minä oon se joka niitä lohduttaa iltaisin kun on isiä ikävä. Kun ne kysyy millon isi taas tulee hakemaan ja ainut mitä voin vastata on en tiedä, äiti kysyy. Se joka katsoo sitä iloa kun ne iloitsee siitä miten pääsee kerrankin vähän pidemmäksi aikaa isille (mikä on nyt vaakalaudalla) ja suunnittelee miten leikkii isin kanssa ja tekee kaikkea kivaa.

Mutta myös se, joka joutuu kuuntelemaan sitä miten meidän perheeseen kuuluu äiti, sisko ja X. Ja isin perheeseen kuuluu N ja tytöt. Se, joka korjaa että kyllä isi kuuluu teidän perheeseen myös. Vastaa kysymyksiin et miksi isi ei tule leikkimään. Koska työt.

Sit on yksi kerta kun lapset pääsisi vähän pidemmäksi aikaa niin ei. Ei onnistu ilman tappelua. Tappelua asioista mitkä ei edes kuulu tähän. Yleensä aikuisesti käyttäytyvä ja ajatteleva olisi todennut et hei tuli muutoksia että käykö että otan päivänä x enkä y mutta se 3 yötä toteutuu.

Mutta ei meidän isä. Ei nyt eikä varmaan koskaan.