Niiiiiiiin paljon on taas tapahtunu tässä viikkojen varrella eikä oikeestaan mitän kauheen hyviä asioita. En edes tiedä mistä pitäis alottaa, joten sekavaa tekstiä luvassa.
Noh, syömisvammailut pahenee vaan. Enkä oikeestaan edes halua tehdä asialle mitään. Tai järki kyllä sanoo et lopeta mutta en vaan halua sitä kuunnella. Tää on ihan hyvä näin (not) ja kyllä tässä joten kuten pärjäillään.
...vaikka toisaalta ei. Tuntuu taas et koko ajan ahdistaa asia X mut en vaan saa kiinni et mikä se on. Tää shkäyttäytyminen vaan on semmonen oma turvapaikka vaikkei niin turvallinen ookkaan mihin voi paeta kaikkea paskaa. Kontrolloida edes jotain. Eilen oli pitkästä aikaa päivä etten oksentanu yhtään. Muuten tää syksy on menny siinä että 99% oksennan ulos kaiken mitä syön. Enkä luonnollisesti sitä kellekkään kerro. Eikä kai tarviikkaan? Miks pitäis, kaikki koittais vaan puuttua ja saada mut lopettamaan mitä en halua.
Ja sit, tapasin tossa joku aika yhden miehen, J:n. Taino, oon sen tuntenu nuoruudesta ajalta ennen O:ta mut ei oltu vuosiin missään tekemisissä. Kunnes sit kesällä Tinderissa machattiin ja juteltiin pitkään siellä ja whatsappissa. Kunnes nyt joku kuukaus sit nähtiin ja meillä oli oikeesti tosi kivaa köhköh ja sen illan jälkeen ollaankin joka päivä viestitelty. Mulla on jotenkin ristiriitaiset fiilikset siitä. Samaan aikaan ehkä jollain tapaa kiinnostaa tää herra J mut sit samaan aikaan sitä tietää ettei meistä vaan vois varmaan koskaan mitään oikeesti toimivaa tulla. Mut joku siinä ihmisessä on mikä vetää puoleensa. En tiiä onko se sit se paha poika- olemus näin vuosia semmosen kiltin kanssa olleena vai mikä mut joku siinä henkilössä on. Toisaalta haluais selvittää että mikä, mut sit taas kun en todellakaan haluu nyt mitään syvempiä tunteita yhtään ketään kohtaan. Vittu kun osaa olla vaikeeta.
Ja kuten ylemmästä voi päätellä, ei siis O:n kanssa olla yhdessä enää oltu jonkun aikaa. Toisaalta se on just hyvä juttu ja oikea ratkaisu mut silti jokin tässäkin asiassa kaivelee edelleen hetkittäin. Tiedän vaan et jos me oltais yhdessä, tulisin vaan satuttamaan sitä. Parempi meidän olla oikeesti tällein erillään kun se et tuhoisin niin upeen ihmisen omalla toiminnallani. Toisaalta sitä haluais uskoa siihen et vielä tulevaisuudessa meistä vois tulla jotain mut toisaalta taas se on niin helvetin kohtuutonta häntä ajatellen. Enkä todellakaan haluu liikoja tätä asiaa miettiä koska mitä sit jos itse oon päässäni kuvitellu meille yhteisen tulevaisuuden sanotaanko nyt vaikka vuodenkin päästä mut sit hän tapaakin jonkun mua paremman? Ja siihen ei paljoa vaadita että mua parempi ihminen osuu kohdalle, tällä elämän cv:llä ei isoja pisteitä kerätä kotiin.
Voikun vois vaan kaivautua johonkin maan alle missä ei oo ketään muuta. Sais yksin hajota siellä eikä tartteis mistään murehtia. Vittu mikä umpikuja tää elämä taas vaihteeks on. Tartteisin jonkun kertomaan mitä tehdä mut ainut ihminen joka sen voi tehdä istuu tuolla pilvien päällä katselemassa kun tytär sekoilee ja tuhoaa oman elämän ja terveyden. Voi isi olla tosi ypeä, not. Oon senkin pettänyt mut ketäpä tässä enää ei olis. Alkaa jollain tapaa turtua tähän. Tiiä sitä sit onko se hyvä vai huono juttu.
