Yhteinen terapiakäynti

Tänään käytiin O:n kanssa yhdessä siellä terapiassa. Eipä siellä nyt niinkään mitään uutta ollu, lähinnä se vaan ehkä enemmänkin O:lle koitti selventää mistä syömishäiriöissä on kyse. Eli se meni ihan hyvin, en kylläkään kertonu siellä etten syö edelleenkään sitä viittä kertaa päivässä ja isompia annoksia, mutta kerroin kyllä syöneeni paremmin mikä kyllä pitää paikkaansa. Jos olisin sanonu etten syö viidesti päivässä se olis vaan latistanu taas kaiken. Mut eipä se sen tarkemmin edes mitään kysynytkään.

Käytiin sit sen jälkeen mäkkärin kaistalta hakemassa aamupalaa. Mäkin jopa otin sellaisen ruis McMuffinin pelkän kahvin sijaan ja söin sen ilman oksentamista. Oon sen lisäks syönyt tänään herneitä, kukkakaalia ja jauhelihakeittoa sekä palan leipää. Nyt jos tänään en lenkille pääse miltä uhkaavasti näyttää kiitos O:n niin varmaan sekoon ja huomenna pidän paastopäivän. Peukut pystyyn että lenkki kutsuu vielä tänään 👍

Juhannus

Juhannus oli ja meni ja siitä joten kuten toivuttu. Kännissähän se meni mökillä mut sain siellä osittain sen ansiosta syötyä ilman kompensointia, mutta suurimpana positiivisena juttuna ilmeni se et O riidan päätteeksi myönsi että myös hän toimi idioottimaisesti ja pyysi sitä anteeksi. Ei se vissiin koskaan oo semmosta tehnyt aiemmin. Tosin, se riitakin oli taas ihan aiheeton ja johti siihen perinteiseen et siinä tunnekuohussa sit avauduin taas ihan urakalla.

Jotenkin tuosta vaan tuli sellainen olo ettei toivoa ehkä olekaan ihan kokonaan menetetty. Nyt tässä onkin oikea koetinkivi kun haettiin se hauvavauva meille. Hän onkin oikein valloittava ja O on ihan yhtälailla sitä hoitanut kun minäkin. Tosin suurin osa ajasta se on mun kanssa kun O on töissä. Toiveet on meidän suhteen kyllä taas aika korkeella. Toivottavasti en tipu kovaa ja korkealta. Vaikka oon mäkin ollu ihan typerä taas. Jotenkin oon ehkä ollut vähän liian etäinen O:ta kohtaan. Enkä oikeestaan edes tiedä että miksi. Nyt juhannuksen jälkeinen etäisyys johtuu ihan vaan krapulasta ja väsymyksestä. Pitää se varmaan On:lle tänään kertoa ettei se luule et jokin on hätänä.

AJATUSOKSENNUSTA: Parisuhde

Joo, mehän siis O:n kanssa ollaan nyt tässä yritetty saada tätä suhdetta toimimaan. Todellisuudessa homma on mennyt niin et ollaan palattu ihan siihen samaan missä oltiin syksyllä. Ja se ei ole hyvä juttu se. Mähän oon muuttunut aika paljonkin, mut samaa ei oikein O:sta voi sanoa. En sitä kiellä, etteikö hänkin olis joissain asioissa muuttunut mut ei ihan siinä määrin mitä odotin. Kuulostan varmaan kiittämättömältä paskiaiselta mut sillon puhuttiin et tää on viimeinen kerta kun yritetään, joten kyllä sitä olettaa et molemmat on täysillä mukana tässä ja oikeesti pyrkii niitä epäkohtia muuttamaan. Niinkun mä oon tehnyt. Ja toisaalta sekin on omalta osaltaan ajanut nyt oman pääkopan tähän tilanteeseen missä se nyt on.

Oikeestihan mä rarkastan sitä ihmistä aivan sairaasti. Mut se on vaan nykyään niin helvetin vaikeeta saada kiinni siitä et onko se oikeesti kaiken tän arvoista. Lähinnä et mä vaan en tällä menolla saa kiinni siitä toipumisen punaisesta langasta. Koska en enää tiedä et onks tää suhde siunaus vai taakka. Koko ajan saa olla hermot kireällä mut silti niitä asioita ei voi sanoa kun toinen suuttuu tai syyttää nalkuttamisesta. Sit ne paisuu päässä ihan jäätävän kokoisiksi ja räjähtää kaikki kerralla ulos. Sit toinen siinä  vielä uhriutuu ja soppa on valmis.

Oon vaan henkisesti niin väsynyt tähän tilanteeseen et oon vaan antanu oireilulle vallan ja tyytynyt tähän mitä on. Vaikka tää tuntuu maksavan mun terveyden. Ihan paskaa. Mä vaan oon niin väsynyt siihen et oon täällä vastuussa kaikesta vaikka asioiden pitäis olla toisin.

Siis oikeesti, tää seuraava kuulostaa varmaan ihan vitun hullulle, mutta mulle riittäis sekin et tää tilanne pysyis muuten ennallaan, mut me vaan ei oltais virallisesti yhdessä. Omalla tavalla itsensä huijaamista sekin, mut siinähän mä oonkin jo mestari. Eli käytännössä se tarkoittais sitä et me vietettäis aikaa näin yhdessä ja perheenä, mut siitä poistuis se kauhea parisuhteen stressi ja paineet. Koska mä en vaan nyt jaksa panostaa mihinkään suhteeseen kun en tiedä mitä siltä suhteelta enää edes haluan. Mut sitä vaan ei haluais toista menettää kokonaan. Varsinkaan nyt kun meille se karvainen lapsikin on tulossa.

Ei sais vertailla, mutta tuntuu vaan jotenkin niin väärälle että itse "alistuu" kotiorjaksi vaikka maailmassa on miehiä jotka käy töissä sekä hoitaa kotia. O aina vetoaa siihen et hän käy töissä. Mutta miten meni kun minäkin olin sen kolmisen kuukautta töissä? Minä hoidin kodin, ruuan ja lapset. Sen takia mulla ei oo uskoa oikein enää tähän koko hommaan. Kun se on niin monesti nähty. Sitä miettii et miks mä en ansaitsis tasa-arvoista parisuhdetta kun sen kuitenkin pitäis olla mahdollista? Oikeesti, musta varmaan tuntuis lottovoittajalle jos mulla olis suhde missä asiat hoidetaan niinkun ne kuuluiskin. En haluu edes haaveilla sellasesta etten samantien ala pakkaamaan kamoja :D

Mut kyllä mä haluan uskoa et vielä jonain päivänä mäkin olen onnellinen. Oli se sit O:n kanssa, jonkun muun kanssa tai yksin. Mut haluan luottaa siihen et se päivä koittaa vielä joskus.

Kun et enää tiedä mistään mitään

Eipä voi taas muuta sanoa kun vittu mitä paskaa. Ajatukset vetää sellasta karusellia että hurjempiakin hirvittäis jos tietäis. Nyt on just sellanen olo et olis sata välilehteä päässä auki samaan aikaan, mut silti olo on jotenkin samaan aikaan tosi tyhjä. Ihankun joku muu ohjailis niitä välilehtiä välillä sulkien ne kaikki ja sit ne yht äkkiä taas kaikki avataan saamaan aikaan takas auki ja niitä pitäis selata samaan aikaan ja ymmärtääkin vielä jotain.

Miten näihin ajatuksiin sais selkoa? Joku kun sen kertois. Koska suurin osa ajatuksista liittyy ylläty yllätys parisuhteeseen ja miten vinksallaan yleisesti asiat onkaan. Pitäis varmaan jokainen ajatus kirjoittaa ylös koska tää on mulle ollu sellanen tapa et oon saanu jollain tavalla kaiken taas kasattua. Yritin vähän ystävälle avata asiaa mut sehän meni taas sellaseksi hössöttämiseksi et alkoi ihan vituttaa. Se siitä sitten.

Jotenkin näistä päivistä on tullu taas sellasta hiton suorittamista. Tunnista toiseen. Oon koittanu pitää iseeni nyt kiireisenä etten liikaa pysähtyis miettimään asioita ja ennen kaikkea syömään. Kyllä, luit aivan oikein. Oon nyt pari päivää syöny jotenkin kauheen paljon. Eilen en oksentanut kuitenkaan vaikka söin VIISI jäätelötuuttia, herneitä, kurkkua, paprikaa  ja sipsiä. Olo oli illalla ihan vitun kamala mutta en kuitenkaan oksentanu, Aamulla se sit vaa'alla kostautui ja se näytti 69 ja jotain kiloa.
Tänään oonkin sit oksentanu eilisenkin edestä ja silti olo on kun jollain vitun isolla sialla. Oikeesti tekis mieli heittää vaaka parvekkeelta alas koska tiedän etten voi olla siihen nousematta huomenna vaikka tiedän et se luku on vaan isompi ja alkaa vituttaa. Ja jos se luku alkaa 7 niin oon kyllä syömättä juhannukseen asti. Wohoo pari päivää mut silti. Toivottavasti ei ala!

Jumitusta

68.8kg. Miten vitussa edelleen toi paino junnaa tossa 68?! Oikeesti, vaan kolme kiloa tavoitteeseen ja se tuntuu niin mahdottomalle saavuttaa. Vittu mitä paskaa. Tämän takia tää aamu on menny selaillessa thinspoa. Jalat, takapuoli ja alavatsa ja -selkä on sellaisia löllyköitä mitkä haluaisin vielä hiukan pienemmiksi niin olisin joten kuten tyytyväinen.

T-Ä-Y-D-E-L-L-I-S-E-T jalat!

Mutta jee, ihanaa kun vihdoin alkoi tää juhannusviikko ja sehän tietää lapsivapaata viikonloppua ja sitä, ettei enää mee kauaa meid
än perheenlisäykseen!! Oon niin innoissani! Jotain kivaa mitä odottaa. Vaikka juhannussuunnitelmat on vielä aika auki mutta eiköhän sitä aina jotain keksi! Kauheesti sitä vaan miettii taas noita syömisiä juhannuksena mutta eiköhän niistä selviä.

Eilinen meni taas O:n kanssa sotiessa. Pakka räjähti ihan käsiin taas kerran. En mä enää edes jaksa uskoa et tää tästä mihinkään muuttuu vaikka miten kovasti sitä toivoisin ja haluaisin. Nyt jos skoskaan sen täytyy näyttää et se kykenee pysyvään muutokseen. Odotukset ei oo kovinkaan korkeella koska tää tilann ei tähänkään mennessä oo muuttunu mihinkään. Siihen lisää vielä sen et se ei luota muhun mun aikasempien hölmöilyiden takia niin homma aika taputeltu. Mut jotenkin sitä vaan on niin turtunut ettei oikeestaan enää jaksa vaan välittää. Välillä sitä huomaa miettivänsä et ehkä tää on ihan fine tyytyä tähän koska oikeesti en varmaan oo edes valmis vielä luopumaan tästä omasta maailmasta missä haluan vaan olla laiha. Tää tilanne ylläpitää sitä sen verran hyvin et tuntuu että itse pääsee jotenkin helpolla. Kauheen sekavaa, tiedän mut ehkä joku sai edes pienen kopin. Ja muutenkin, jos me erottais mä en haluais edes ajatella mitään uutta parisuhdetta ennenkun oon sinut itseni kanssa niin mähän jäisin ihan vaille sitä pientäkin huomiota ja läheisyyttä.

Mut onks toi kaikki sen arvoista et pilaan oman mielenterveyden ja jaksamisen roikkumalla tässä kiinni? Sisimmissäni tiedän et ei mut sitä vaan niin kovasti haluais uskoa et toinen pystyy muuttumaan koska pystyinhän minäkin? Missä vaiheessa on ok luovuttaa asian suhteen ja hyväksyä se ettei toista pysty muuttamaan väkisin? Sanoppa se.

Ravitsemusterapia

Muistin just et en kirjoittanut siitä rt käynnistä ollenkaan.

Se meni ihan kivasti, ekaaa kertaa musta tuntui et joku edes hiukan ymmärsi mua. Siellä kunhan juteltiin niitä näitä, sinänsä aika turha käynti mutta tulipahan käytyä :D Se kuitenkin ymmärsi miten vaikeeta se syöminen voi olla. Se tiesi et se ei vain käy sormia napsauttamalla niinkun jotkut luulee. Se itsekin tiesi et usein sitä tarvii jonkun pohjakosketuksen et löytää sen motivaation ja tsempin. Jotkut hakee vauhtia osastolta, toiset pökrää lenkkipolulle ja herää siihen. Toivottavasti mulla ei vaadi mitään noin radikaalia.



Sen ravitsemusterapian jälkeen ei sit mennytkään enää niin kivasti. Se RT oli soittanut sille mun terapeutille, joka sit soitti mulle just kun pääsin kotipihaan. Ja niin se vaan lyttäs taas kaiken, syyllisti ja moitti. Hieman ehkä epäasiallisesti sitten siinä puhelimessa romahdin mut toisaalta se avas myös mun silmiä taas. Se sit haluaa O:n ehdottomasti mukaan seuraavalle käynnille. Soitellaan sen kanssa kuitenkin varmaan vielä ensiviikolla kun se aika meni yli viikon päähän. Vähän vituttaa mennä sinne, mutta niin, pakko. Nyt varmaan jos lopettaisin käynnit, se usuttais jotkut sossut varmaan meidän ovelle. Vaikka ei oo mitään syytä, mä oon toistaiseksi kyennyt pitää lapset erillään tästä paskasta. Mä olen niille ihan hyvä äiti. Ulkoillaan varsinkin hyyvällä säällä monta tuntia, niillä on ruokaa ja puhtaat vaatteet päällä. Me leikitään, pelataan, piirretään, askarrellaan ja hupsutellaan yhdessä. En tajua miks kaikki vetoaa mun äitiyteen aina kun tulee sh puheeksi. Vittu kun voin olla hyvä vanhempi syömsihäiriöstä huolimatta. Tilanne voi olla toinen tulevaisuudessa, mut just nyt mä oon. Olen olen ole, PISTE.

Alkoi taas sen verran vituttaa et pakko mennä hetkeks rauhoittumaan.

 

Oon jontenkin niin lähellä luovuttaa kaiken suhteen. Sain sanottua O:lle miten oikeesti oon niin väsynyt siihen et joudun pitää tän kaiken kasassa yksin vaikka pää on ihan hajoamispisteessä. En vaan yksinkertaisesti jaksa syömishäiriötä, masennusta, kodin- ja lastenhoitoa ja ruuanlaittoa oikeesti 99% hoitaa yksin. Oivalsin sen, et ehkä tässä on se syy miks en vaan osaa tai uskalla päästää syömishäiriöstä irti. 

Tajusin et tää vaan ei yksinkertaisesti voi oikeesti enää jatkua näin. Mä oon muuttunu ihmisenä niin paljon, mut silti tää kaikki kiertää samaa kehää. Ehkä mun olis parempi vaan opetella elämään ensin yksin näiden onelmieni kanssa. Ei mun voimat yksinkertaisesti enää vaan riitä vielä johonkin parisuhteeseen. Ei vaan oikeesti riitä, tässä on taas liikaa yhden sairaaan ihmisen harteilla.

Mut silti mua pelottaa olla yksin. Koska jokainen kaipaa sitä läheisyyttä ja tiettyä huolenpitoa (mitä oon kyllä aika lailla jäänyt vaille taas) mutta en mä halua sitä muilta. Ja niinhän ne sanookin, ensin pitää opetella rakastamaan itseään ennenkun voi rakastaa muita. Ja rakastanko itseäni? En todellakaan.

Ja joo, kyllä mä tiedän että jos tässä O:n kanssa johonkin radikaaliin ratkaisuun päädytään, se oli sit viimeinen kerta. Myös mun mielestä. Vaikka mä rakastan sitä (ja tuun aina ja ikuisesti rakastamaankin) niin joskus on vaan parempi myöntää se että toista rakastaa vaan niin paljon et antaa sen mennä. Vaikka se ajatus murskaa sydämen taas miljoonaan osaan, mutta niin tekee tää tämänhetkinen tilannekkin. Koska kaikkien yllämainittujen lisäksi mä vaan en kykene just nyt olemaan ihanteellinen kumppani. Edes lähellekkään sitä. Ja O jos kuka ansaitsee rinnalleen sellasen ihmisen joka antaa sille kaiken mitä se ansaitsee. 

En tiedä, en mä nyt ihan kokonaan oo vielä kirvestä kaivoon heittäny, mutta aika lailla tää oraavanpyörä vaan jatkaa pyörimistään. Kerta toisensa jälkeen ollaan tässä tilanteessa. Aika näyttää, kai.

Why does it feel so bad inside

Se tunne kun on vaan taas niin paha olla mut sitä vaan ei saa sanotuksi kellekkään. Sitä vaan haluais että ihmiset olis jo oppinut tulkitsemaan sun elekieltä ja olemusta ja ymmärtäis millon tarviit sitä halausta ja läsnäoloa. Ei O. Meillä on 7 vuoden yhteinen historia eikä se vieläkään. Tai sit se vaan ei halua, haluaa edelleen olla itsekäs. Ihan sama, ompahan taas yks todiste sen puolesta et mikään ei voi muuttua pysyvästi paremmaks vaikka sitä miten kovasti itse haluais ja toivois. Oon vaan niin uupunu siihen et kaikki pitäis aina vääntää rautalangasta. Se on tän kaiken keskellä niin voimiavievää kun haluais ja toivois et toinen olis oppinu tuntemaan sut näiden vuosien aikana. Odotan varmaan taas vaan liikoja, vika mussa niinkuin joka _ikinen_ kerta. Mut mä oon jo niin tottunu siihen. Ja uskon sen itsekin.

Tää nyt vaan on taas näitä iltoja kun joku vaan vaivaa mieltä mut et vaan saa kiinni siitä että mikä. Mä en oo itkeny moneen viikkoon mut äsken kun O lähti ovesta ulos, kyyneleet vaan tulvi pitkin poskia. Jotenkin menin ihan hämilleni siitä et mitä vittua just tapahtu. Jotenki oon niin sekasin taas. Pää on kun joku lottokone, miljoona ajatusta vaan sikin sokin eikä mistään meinaa saada kiinni. Sit ne pulpahtelee kummallisesti aina yksitellen ja saa olon ihan omituiseksi. Hirmu vaikee pukea sanoiks mitä ajan takaa. Luulis et olisin vaan tyytyväinen kun sain tänään todeta miten mun S koon mekko menee päälle. Mekko mikä ei ikinä oo mulle mahtunut. Se sama mekko minkä meinasin myydä koska luulin etten ikinä tuu sitä saamaan päälleni. Mut ei, hetken se lämmitti mieltä mut ei se riitä. Mulle ei riitä mikään. Analle ei riitä mikään. Koskaan se ei oo tyytyväinen.

Tää nyt oli tällästä ajatusoksennusta mut pakko purkaa et joskus edes saisin unen päästä kiinni. Vaikka sit kun saan niin se uni ei oo levollista. Ehkä vielä jonain päivänä. 

Mitä kuuluu? TW

!! TRIGGERWARNING !!


Välillä hyvää, välillä huonompaa. Tällä hetkellä tasaista. Tosin en oo lääkkeitä syönyt nyt pariin päivään ja sen jotenkin huomaa pääkopassa. Huono juttu, tiedän.

Syömishäiriökäyttäytyminen pahenee vaan. Tossa oli tosi pitkä pätkä etten oksentanut yhtään mut taas se on alkanut. Nyt varmaan kohta viikon verran joka päivä  oon wc-pönttöä halaillut. Ja sen kyllä huomaa kropassa ja mielialassa. Sitä on taas niin vitun voimaton koko ajan ettei mitään jaksais tehdä ja sit tuntee olonsa niin epäonnistujaksi. Ja ketkä tästä eniten kärsii: No O ja lapset tietysti. Ja jotenkin taas häpeilen tota oksentelua niin en välttämättä aina O:lle kerro siitä. Hampaat on tätä menoa ihan paskana ennen aikojaan. Tähän kun lisää tosi vähäisen syömisen ja reippaan liikunnan ei tuo sydänkän varmaan tykkää hyvää. Mutta silti tästä ei vaan pääse eroon!

Jotain positiivistakin, meille muuttaa ihana karvainen lapsonen tuossa parin viikon päästä. Saan vähän muutakin sisältöä elämään kun tää syömishäröily. En millään malttais enää odottaa vaikka väillä mietin et mihinhän tässä on oikein ryhdytty.. Nimittäin O ei edelleenkään auta mua tässä kotona missään... Mutta minkäs teet, katsellaan nyt vielä mihin tää rupee menee vai onko mun vaan pakko luovuttaa vaikka se tuntuu ihan mahdottomalle ajatukselle. Mutta enköhän jaksa ihan hyvin. Tai tiedän että jaksan, koska lemmikit on aina ollu mulle sellasia mistä saa paljon voimaa ja lohtua.

Terapia on jatkunut vaikka en siellä tykkääkkään käydä. Huomenna mulla on aika ravitsemusterapeutille, vähän jänskättää mitä siellä on mutta huomennahan se selviää. Toisaalta tuntuu sille et meen sinne ihan turhaan kun mulle on aivan turha tehdä mitään ateriasuunnitelmaa koska en sitä vielä halua noudattaa.

Painosta sen verran et kaikenkaikkiaan syksystä 38,4 kiloa. Tällein tuo luku tuntuu kauheen isolle mut silti en oo tyytyväinen. Oikeesti, hyi vittu mikä norsu oon ollu sillon. Painoin niin hävyttömän paljon, 108kg oikeesti, sata_vitun_kahdeksan kiloa. Oikeesti, ei kukaan haluu painaa niin paljon. Mut niin ne raskaudet ja imetykset (ja jonkinasteinen BED) vaan teki tehtävänsä. Tänään painoin 69.6 kiloa, vitusti liikaa sekin. Ja joku kuitenkin kysyy, oon 178cm pitkä. Oikeesti, Kauheen paljon. Liikaa. Ahdistaa niin paljon mut ajattelin nyt alkuun ottaa tavoitteeksi sen 65kg. Ei se voi niin mahdotonta olla, eihän?


Tää vaan on niin ristiriitaista, samaan aikaan sitä haluaa parantua mut silti ei halua. Pelkään lihomista niin järjettömän paljon. Ja mitä mulle jää jos tää otetaan pois? Tiedostan kyllä mitä pidempää jatkan, sen vaikeempaa se on. Mulla on kuitenkin yli 10 vuotta syömishäiriöhistoriaa enemmän ja vähemmän takana ja se pelottaa et se "turvallinen" otetaan pois. Toi 10 vuotta on niin pitkä aika.

New start

Toi edellinen käsitteli enemmänkin ehkä sitä eroa ja siitä aiheutuvaa paskaa ja se kun nyt (osittain ainakin) on jo takana päin niin halusin aloittaa ihan puhtaalta pöydältä ja vain näitä syömishäiriöjuttuja varten et voin tarvittaessa näitä näyttää muillekkin (lue: parhaalle ystävälle).

Syömishäiriörintamalle kuuluukin paljon uutta. Ja ei, kyse ei ole parantumisesta, päin vastoin. Tuntuu et pahempaan päin mennään ja toisaalta ei tässä enää jaksa edes välittää. Mut siitä lisää myöhemmin, nyt muokkaan vähän tota ulkoasua :D