Aika johon en halua palata

Nää biisit kertoo sen mitä tää kaikki vielä hetki sit oli. Pystyin niin samaistumaan näihin sanoihin ja nyt oikeesti saan tehdä töitä etten palaa siihen aikaan. Jumalauta että se osaakin olla vaikeeta.

https://youtu.be/JUoApg8XRRM

https://youtu.be/vbQXQtQAIms

https://youtu.be/CeBLugUxIcI

https://youtu.be/908IZPBag30

Pelottavinta tässä varmaan on et edelleen vähän liian hyvin taas samaistuin noihin sanoihin ja jokainen noista saa edelleen itkemään. Viimeisin varsinkin. Se onkin sellanen biisi minkä haluan et mun hautajaisissa joku laulaa tai se soitetaan. Se vaan on niin kaunis laulu ettei sitä ilman kyyneliä pysty kuuntelemaan.

Ja koska tää meni ihan nyyhkimiseksi niin piti kuunnella https://youtu.be/UDDMYw_IZnE jonka J sanoi opettelevansa soittaa kitaralla :D Yks ilta se kysyi multa millon laulan sille ja siihen vastasin et sit kun se soittaa mulle Edin Perfectin ja eilen se sit laittoi kuvan nuoteista (vaikkei se niistä juurikaan opettele) et tästä se lähtee. En kyllä varmaan laula siltikään :D

Ihan hirveää

Oon henkisesti taas niin väsyny etten oo edes jaksanu kirjoittaa vaikka se helpottaa edes hetkellisesti oloa. Aika joulun jälkeen on vaan ollu niin uuvuttavaa et tuntuu että vaellan taas jossain sumussa mistä ei oo ulos pääsyä. Ja toi joulu meni mun takia ihan vituiksi ja sen voin myöntää ja sitä olenkin monesti itkeny. Voikun voisin mennä ajassa taaksepäin tekisin senkin toisin ja sit oltais vältytty tältä kaikelta paskalta mitä sen jälkeen on ollu.

Tunnistin O:lle että mulla on tunteita J:tä kohtaan. Se oikeesti on auttanu niin paljon kaikessa eteenpäin, tuoreimpana se on saanu mut haluamaan paranemista tästä syömishäiriöstä. Ja siinä oonkin oikeesti päässy tosi tosi paljon eteenpäin ja nyt pelottaa et tää vääntäminen O:n kanssa pilaa nyt kaiken.

Ja muutenkin, O:n puheet on saanu mut hetkellisesti jopa miettimään et oonko minä oikeasti sit vaan niin paha ihminen etten ansaitse ketään? Ehkäpä.

Ehkä minä olen vaan pohjimmiltani niin hirveä et oon ansainnut sen kaiken mitä oon elämässäni käyny läpi. Ja sen O sai mut tuntemaankin et oon sen hyväksikäyttöni silloin ansainnut. Hän aiheutti mulle sellaiset takaumat et oikeesti joudun tekemään kauheesti töitä et saan ne pois mielestä.

O kun teki sen mitä teki, musta tuntu että kutistuin taas samaksi pieneksi tytöksi mikä rukoilee sitä niin rakasta ihmistä lopettamaan. Se sama pakokauhun tunne tuli niin elävästi mieleen, jos olisin O:ta katsonut kasvoihin olisin aivan varmasti nähnyt sen miehen. Ne kädet ja ne sanat, pieni tyttö kauhuissaan. Se pieni joka toivoo et joku tulis ja lopettaisi sen.

Nyt toi palaa vähän väliä mieleen. Joka kerta kun menen vessaan, se tilanne iskee tajuntaan. Joku vois ajatella et ihan pikku juttuhan tuo nyt oli mutta tällä menneisyydellä ei. Siihen vielä lisää ne O:n aiemmat huorittelut niin paketti on valmis. Ihankun sillon pienenä, jos en näyttänyt tissivakoa, olin samanlainen huora kun äitini.

Sen takia haluaisin nyt vain etäisyyttä O:hon et pystyn unohtaa tuon ja sen, ettei sen miehen kasvot tule enää kummittelemaan. Sen, että mun pitäis pelätä. Mut O ei anna siihen mahdollisuutta. Ehkä tää on vaan mun kohtalo.

Oon miettiny et enkö minä enää ansaitse olla onnellinen? Aina kun asiat alkaa edes joten kuten sujumaan tulee lopulta jotain mikä romuttaa sen. Ja taas ollaan lähtöpisteessä. Ehkä tääkin juontaa juurensa siihen miten paha ihminen oikeesti sit oon. Ehkä tän kanssa pitää sit vaan oppia elämään.

Vihdoin kun löysin sellaisen ihmisen joka saa mut taas jaloilleen ja hetkittäin tuntemaan jopa oikeesti onnea niin sekin on väärin. Pitäiskö mun sit vaan kuihduttaa itseni siksi keijuksi mikä lopulta lentää höyhenen kevyenä vapauteen kun en selkeästi ole ansainnut paranemista? Tää on niin ristiriitaista, nyt kun itse sitä niin kovin haluan niin muut saa mut tuntemaan etten oo sitä ansainnut. 

Voi miten taas toivoisin että isi olisi täällä halaamassa tän järkyttävän kivun pois. Yks ihminen on siihen O:n lisäksi nyt pystynyt mutta oon saanu siitä niin paljon lokaa niskaan. Ja se henkilö on J. En voi taas illalla muuta kun maata sängyssä ja jutella isille. Kuulostaa hullulle mut se on mulle tosi lohdullista jos on tosi paha olla. Uskon ja luotan että isä kuulee ne sanat koska sen jälkeen tulee edes hiukan kevyempi oli. Tulee sellainen tunne että hän ottaa osan tästä taakasta pois. Ja se on niin lohdullinen ajatus että vaikka hän ei ole täällä meidän kanssa, se tekee niinkuin isän kuuluu tuolla jossain. Ehkä pilven reunalla, ehkä kirkkaimpana tähtenä taivaalla mut jossain tuolla. Miun rakas isi <3

Olin eilen nyt sen J:n luona katsomassa pari leffaa ja oikeesti se tuli kyllä niin tarpeeseen! Jotenkin kun pääsee pois tän kaiken keskeltä niin siitä saa ihan sikana voimaa. Oonkin ollu tänää tosi hyvällä tuulella ja söin jopa aamupalaksi suklaata.

Kunnes.... O laittaa taas kauheen syyttävään sävyyn viestiä. Oikeesti en tajua mikä hemmetin pakko sillä aina tuntuu olevan laittaa tollasta viestiä kun oon ollut jossain ilman lapsia. Tää on jotenkin niin hemmetin uuvuttavaa aina sen kanssa vääntää ja kääntää. Parempi vaan antaa nyt olla ja oikeesti katsoa tulevaan kerran aina stressitasot nousee. Sitä varmaan nyt vituttaa kun olin siellä J:n luona mut hän teki kyllä selväksi itse ettei itsekään tiedä mitä haluaa joten mitä tätä turhaan vatkaamaan ja veivaamaan. Ja jos J on se joka saa ajatukset muualle ja paremmalle tuulelle niin eikö se oo vaan ihan hyvä juttu?

Oon vaan niin helvetin väsynyt siihen et aina se hyvä fiilis lytätään maanrakoon ja saan syyllisen olon siitä että tein asioita jotka tekee minulle hyvää.

Huh, pahin vitutus purettu eli toivon mukaan pystyn nyt taas olemaan asiallinen kun O:lle vastailen. En vaan haluu alentuu sen tasolle enää ja alkaa riitelemään, varsinkaan näin ennen joulua. Muuten siinä käy vielä niin et en halua sinne mennä sit sunnuntaina ettei lasten joulu vaan mene pilalle.

Iltaromahdus

En tajuu mikä totaalinen romahdus mulle tuli kun O oli taas niin vauhdilla tästä lähdössä pois. Tuli vaan jotenkin sellanen olo et olisin kun joku tiskirätti minkä voi halutessaan heittää vaan nurkkaan ja sieltä poimia tarvittaessa. Enkä kiellä etteikö varmasti O:lla olis ollu samanlainen olo mun takia. Varmaan siks hänen sanojaan lainaten voi todeta että paskalle tuntuu jo senkin takia.

No anyway sovittiin (tai O oikeastaan päätti) että huomenna soitan sinne mt-polille ja hankin ammattiapua. Kyllähän se vähän siinä mielessä pelottaa et tähän sh käyttäytymiseen puututaan mut kauheeta sanoo näin mut ainahan sitä voi totutta vähän kaunistella. Pääsis vaan näitä muita asioita purkamaan ja jos se sit auttais sh ongelmien kanssa.

Päätin myös että kerron sille J:lle asioista ja jos hän sit olis tulevaisuudessa se terapeutin lisäinen ystävätuki. En halua O:ta enempää kuormittaa millään tavalla kun hän itsekin tossa avasi vähän omia tuntemuksia ja taakkoja. Ja kun sillä se koulukin on tulossa ja näin. Ja onhan mä muutenkin aika kohtuuton, onneks voin tänne kirjoittaa nää kaikki turhamaisimmatkin mielenpahoitukset :D myös ne typerimmätkin ilman et kukaan pitää hulluna. Muuten varmaan flippais päässä. Ja luulin et toi aikasempi kirjoittaminen olis ehkäissy tän purkauksen mut selkeesti en tarpeeksi syventävästi oo asioita taas miettiny.

Jospa tää tästä. O on vielä tämän illan mun tukena ja sit lakkaan häntä vaivaamasta. Vaikka se tuntuu ihan sairaan pahalle luopua siitä tuesta ja turvasta minkä luotit siinä vierellä olevan aina, tuli mitä tuli mut niin, joskus se vaan on sitä ja on nieltävä pettymys.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Sekopäääää

Vittu oikeesti mitä paskaa nää sunnuntait tuntuu olevan nykyään. Tuntuu ettei mikään onnistu ja kaikki vaan vituttaa. Tai vituttaa on ehkä väärä sanavalinta, masentaa enemmänkin. Vois vaan hautautua sänkyyn itkemään koko päiväksi.

Enkä tajua ees mistä tää johtuu. Meillä oli lasten kanssa tosi kiva viikonloppu. Ehkä tää johtuu siitä että meillä oli O:n kanssa herkkä hetki tossa pari päivää sit. Tänään oonkin nyt miettiny et ehkä sekin on parempi vaan lopettaa koska en tuu muuten ikinä pääsemään tästä yli. Mietin, että ehkä mun pitää hommata muuta ajateltavaa. Tai joku muu, koska en vaan pysty käsittelemään sitä sen viestihommaa kun pää on tässä kunnossa. Ja vittu kun mulla ei oikeesti oo mitään varaa mistään mitään sanoa? Tässä sen näkee hyvin miten hauras ihmismieli voikin olla. Ja miten pienestä se voikaan olla kiinni kun mieli on kipeä. Mikään ajatus ei oo looginen. Ehkä sitä vaan tällein sairastuneena toivois että olis edes se yksi ihminen mikä aidosti kestää vierellä vaikka mitä tapahtuisi. Mut eihän sellaista voi keltään odottaa, ja onhan mulla aina äiti vaikka onkin etäinen sellainen.

Ehkä se auttaa jos itselläänkin on joku johon muodostuu tollasia tunteita. Koska toi on niin selkeetä, sanoi O mitä sanoi koska kaikki samat merkit on ilmassa kun viimeksikin. Mm. Loppuu kuvista tykkäily (okeieiinstassa), siitä tulee etäinen, sellainen tunteellisesti kylmä. Ja selkeesti näkee et se ei enää taistele siitä et sais mut takaisin. Eli aika selvä homma että sillä on jotain sitä naista kohtaan. Ja koska se jatkaa sitä viestittelyä vaikka tietää et se loukkaa minua ihan hirveästi. Sen takia päätin, etten minäkään välitä hänen tunteistaan ja oonkin menossa yhdelle miehelle (J) katsomaan leffaa. Ehkä sen avulla saan ajatukset muualle kaikesta.

Hassuinta tässä on se miten O niin sanoi et se ei mua hylkää ikinä ja pysyy aina tukena mut niin se mielipide muuttuu kun joku toinen löytyy. En koe et se olis enää samalla tavalla tukena tai haluais edes olla. Siitä on tullu enemmänkin sellainen olo että se on sille pakkopullaa ja joku velvollisuus. Siks mietinkin et kertoisin sille J:lle tästä syömisvammailusta koska se ehkä osais kuunnella aidosti kiinnostuneesti. Muutenkin se itse sanoi et siks hän pitää minusta koska hän näkee, että sieltä kuoren alta löytyy sellainen herkkä ja haavoittunut tyttö joka on vähän hukassa elämässä. Ja sille on muutenkin ollut aika helppo samantien jutella ja olla ihan rennosti kun se on mua 12 vuotta vanhempi. Ei enää mikään lapsi. Niinkun minä, hah :D

Meillä on tuon J:n kanssa ollu pari hetkeä, sellaista et oon itse tulkinnut vähän väärin ja pussannut sitä ja hän onkin myöntänyt pitävänsä minusta tosi paljon ja se onkin syy miks meidän välillä ei mitään oo tapahtunut. Se on osasyy varmaan siihen myös miks siellä oon viikonloppuja viettänyt kun tiedän et O ei ainakaan jossain vaiheessa siitä niin pitänyt ja toivoin et se olis herättäny siinä sen saman taisteluntahdon kun aiemmin, mut koska sitä ei oo näkynyt niin toikin aika selkee että sekin varmaan alkaa olee aika väsynyt eikä halua mun kanssa niin kovin enää olla. Ja ennen kaikkea se ei sitä ikinä mulle ääneen rehellisesti oo sanonu. Siks oon nyt päättäny et se on aika myöhäistä enää mitään tuosta sanoa (kuten viime kerran jälkeen), vietän siellä aikaa just niin paljon kun haluan välittämättä sen mielipiteistä tai tunteista kerran hänkin niin tekee. Vaikka minä just nimenomaan suoraan sille sanoin että se loukkaa. Jos hänkin olis niin tehnyt niin en olis J:n kanssa hengaillut. Tietenkään koska en halua sitä tieten tahtoen satuttaa enempää mitä oon jo satuttanu. Mut what ever, se on nyt mennyttä ja myöhäistä.

Vittu että oonkin vaikee ihminen, ei ihmekkään et O on kyllästyny. Ehkä se on ihan hyvä. Ja joo, vittu mitä itsensä toistamista nää kaikki tekstit on mut sitä varten tänne kirjoitankin ja ehkä tää toisto auttaa käsittelemään ja hyväksymään asiat niinkuin ne on.

Ps. Ainoat päivät millon en oo oksentanu tai edes kokenut tarvetta siihen on niitä kun oon ollu J:n luona.. Eli wohoooo, yksi kokonainen päivä viikossa! Jokohan tässä kohta oikeesti alkaa kroppa pettää jos tää tätä menoa jatkuu.. Jospa tänään olis eka päivä ihan kotona etten oksenna? En ookkaan kyllä syöny ku kaks papua :D

Pps. Voisko joku kertoa mitä minä oikein haluan? En haluu olla kenenkään taakka, varsinkaan O:n, mutten myöskään yksin

En ees keksi tähän mitään otsikkoa mut eipä se haittaa, oman mielenterveyden kannalta tätä kirjoitan niin samapa tuo.

Pakko siis purkaa tätä O:n ja minun tilannetta taas kerran. Tai no, ei meillä ole mitään tilannetta varsinaisesti mutta sit kuitenkin on.

Se on jännä miten ihminen jonka luotit kaikesta huolimatta pysyvän tukena ja rinnalla kääntää kelkan samantien kun joku nainen vähän alkaa kiinnostaa. Vaikka se väittää ettei siinä oo kyse mistään mutta kyllä minä ne merkit tunnistan taas. Ja itse hänelle avoimesti kerroin että se pahoittaa minun mielen mut silti se sitä jatkaa, eikö sekin kerro jo aika helvetin paljon.

Tiedän ettei mulla olis mitään varaa loukkaantua koska oon itse tehnyt niin paljon pahempia asioita. Mut siinä on vaan semmonen pikku juttu et itsekin sen tiedostan koittaneeni sillä vaan uskotella itselleni etten rakasta O:ta enää. Vaikka se nyt on ihan päivän selvä juttu että totta helvetissä mä rakastan. Ja hänelle kerroinkin avoimesti että Mulla on edelleen tunteita häntä kohtaan ja se siitä huolimatta sen naisen kanssa vaan viestittää ja valehtelee siitä. Se oli se mikä loukkasi koska jos siinä ei olis kyse yhtään mistään, se olis voinu kertoa ja vaikka näyttää sen viestin. Mut ei, hän päätti valehdella ja siitä tää järkyttävä masennus ja ahdistus taas lähti. Koska joku toinen sivuuttaa koko ajan minua enemmän ja enemmän ja kohta Mulla ei oikeesti oo ketään enää jäljellä. O on ollu ainut jonka oon luottanut pysyvän rinnalla ja tukena tapahtui mitä tapahtui mut sekin alkaa osoittautua vääräksi luuloksi.

Siks päätin että nyt tulevana viikonloppuna haluan jonkun laastarijutun itselleni. Semmoisen joka näyttää taas että minä olen kaunis ja haluaa just nimenomaan olla minun kanssa. Haluan jonkun syliin ilman et tarvii ajatella et puhelin samaan aikaan täyttyy viesteistä toiselta ja pääsen syliin pelkästään velvollisuuden tunteesta. Vaikka asia olis niin, niin ainakaan en siitä tietäisi. Siks O ei enää voi olla mulle se henkilö. Koska Tiedän et se samaan aikaan ajattelee toista. Tai ei välttämättä just sillä hetkellä mut varmaan pointti selvä.

Mikä vittu mua vaivaa? Tästä alkaa sellaiset tunteiden hautajaiset. Mun on pakko lakata rakastamasta O:ta koska se rikkoo mut. Mut sitähän se Ana haluaa. Ja tän mä oon ansainnut. Miks O haluais tälläsen sekopään. Ehkä tää kaikki on oikein mulle? Ehkä minut on vaan tuomittu kärsimään tää lyhyt elämä.

Täällä taas!

Nyt on alkanu joku oikeesti huonompi kausi elämässä taas. Koko ajan masentaa ja ahdistaa ja tuntuu et oon taas siellä umpikujassa missä olin sillon vuosi takaperin. Miten helvetissä onnistun aina itseni sinne saamaan? Voisko joku oikeesti lopettaa tän ja kääntää suunnan oikeeseen? Kamalin ajatus tässä on se et suurimman työn siinä joudun minä itse tekemään ja se jos mikä on helvetin vaikeeta tällä hetkellä koska ei oo yhtään motivaatiota.

Hullua miten sitä tiedostaa ongelman mut sit ei kuitenkaan haluu asialle mitään tehdä. Tai haluan minä mutta koen etten ansaitse sitä ja toisekseen, mitä turhaa koska jossain vaiheessa tässä ollaan kuitenkin taas? Jos pysyy koko ajan pohjalla niin suunta ei oo kun ylöspäin. Jos taas sinne ylös kapuaa, on aina riskinä pudota takaisin pohjalle ja kaikki se työ oli ihan turhaa ja joudut taas aloittaa kaiken alusta. Ja se pelottaa että kuinka monta kertaa oikeesti itse jaksan sinne alas pudota ennenkun tulee se viimeinen pohja vastaan.

Kaikista eniten tällä hetkellä tarvitsisin sitä turvallista syliä missä kaikki maailman paha kaikkoaa eikä tarvii ajatella mitään. Aiemmin mulla oli se syli, mutta ei enää. Se onkin sit ihan toinen stoori se. Pakko sekin varmaan jossain vaiheessa purkaa.