Kaduttako?

Ehkä. Ja ei, abortti ei kaduta. Siitä toinen kerta mut nyt on pakko purkaa ajatuksia taas pois pään sisältä.

Se että luovutin O:n suhteen. Kyse ei oo tunteista, ne kohdistuu nyt toiseen henkilöön vaan siitä etten yrittänyt tarpeeksi saada sitä kipinää kaikkeen takaisin. Oon nyt huomannu tässä uudessa suhteessa miten tärkeetä se yhdessä puuhastelu on. Sitä me ei O:n kanssa tehty juuri ollenkaan. Ja läheisyys. Muukin kun seksi. Vaikka toki sekin on tosi tärkeetä (ainakin mulle nykyään) mut se kaikki muukin.

Se kaduttaa myös miten häntä kohtelin, myös eron jälkeen. Oikeesti oon nyt tässä viimeisen viikon aikana käsittänyt miten uskomattoman paska olin sitä kohtaan. Oikeesti, ei kukaan ansaitse sellasta. Ehkä tää nyt kun oma elämä alkaa olee jollain tapaa reilassa saa silmät avautumaan senkin suhteen miten vitun sekaisin olin sillon. Tätä aion kyllä häneltä pyytää anteeksi sit kun hetki on oikea. Haluun et se tajuaa et oikeesti tarkoitan sitä. Miten helvetin pahoillani oon. Ja haluan myös myöntää sen että ihan vihoviimeisessä kädessä se olin taas minä joka sen kaiken lopullisesti tuhosi.

Hankalaa on ollu myöntää itselleen se et kyllä mä sisimmässäni siitä välitän vielä ihan liian paljon. Sitä vaan työntää ne kaikki ajatukset syrjään ja pyrkii keskittymään siihen mitä nyt on. Meillä on O:n kanssa tosi vaihderikas menneisyys ja tulee olemaankin, meillä on kaksi ihanaa lasta. Meillä on loppujen lopuksi aika paljon edelleen. Ja voin sanoa et kukaan, ei kukaan ulkopuolinen tuu koskaan tuntemaan mua niin hyvin mitä O. Eikä kukaan todennäköisesti tuu koskaan pääsemään niin lähelle. Vaikka ei J kaukana ole mutta kuitenkin. Mutta J on tässä ja nyt. Sitä rakastan ja hänen kanssa on hyvä olla.

Jotenkin oon itse ihan hämmentynyt kaikesta. Tää olikin taas tällästä ajatusoksennnusta näin juhannuksen alla.