Paastopäivä

Siis en tajua miks mä nykyään taas unohdan syödä? Tänään oon laittanut suuhuni kahvia, vettä ja light colaa. En siis mitään kiinteää saati ravitsevaa. Ja nyt jotenkin ajatus syömisestä tuntuu kauheen hankalalle. Siitäkös sh ajatukset taas otti vallan ja kieltää nyt syömästä ollenkaan. Toisaalta, ei mulla edes ole nälkä. Tai sit vaan kiellän taas näläntunteen.

Aloitin taas sen lääkityksen. Ja toisaalta kai se on ihan hyvä juttu, mutta mm eilen yksin miten ahdisti mut se ei kuitenkaan tullut sillein kunnolla päälle. Kiva jos toi taas vie kaikki tunteet eikä mikään tunnu miltään.

Jotenkin oon antanut taas kauheesti valtaa sh ajatuksille mut ton lääkkeen takia siitä puuttuu se ahdistava tunne. Oon kyllä nyt viimeaikoina syöny ihan semihyvin mut tiedän etten riittävästi. Pari kertaa oon oksentanu että siihen toi lääkitys on taas auttanut. Mikä on hyvä koska tunnen etten oo fyysisesti mitenkään hyvässä kunnossa (lähinnä sydän). En oo nyt lenkilläkään käyny varmaan viikkoon.

Nyt katkes ajatus. TEKEE MIELI JÄÄTELÖÄ! onneks ei oo tai paastopäivä menis vituiksi.

Huomenta.

Eilinen paha olo ei enää oo niin vahvana läsnä. Eiliset syömiset vaan ahdistaa joten tästä taitaa tulla paastopäivä. Ahdistaa miten sormia myöten olen ihan turvoksissa kun söin illalla kaksi vaaleaa (!!) leipää. Kauhee hiilaripöhö ympäri kroppaa.

Juteltiin O:n kanssa et tänään on haettava ne lääkkeet mulle. Itse haluan ne vaan sen takia että pääsen tästä oksennuskierteestä pois. Mut menee siinäkin se kuukausi varmaan ennenkun ne tehoaa.

Nyt on vaan muuten jotenkin tosi tyhjä olo. Se on aina tollasen romahduksen jälkeen. Vähän kun myrskyn jälkeen on tyyntä.

------------------------------------------------------------

Käytiin eilen paikassa X kylässä ja siellä vähän juttelin "äidin" kanssa. Hän sanoi tietävänsä miltä tuntuu kun joku sanoo olevansa hukassa. Ja siihen ei kuulemma auta muu kun löytää itsensä uudelleen. Hänellä on takana aika rankka reilu puoli vuotta ja vasta nyt hän alkaa joten kuten olemaan kasassa. Hän kertoi tehneensä saman kun minä, työntäneensä ihmiset vain pois luonta.

Oon sen sanoja ja tuota keskustelua ylipäätään miettiny nyt aamulla tosi paljon. Miten ihmeessä mä voin löytää itseni uudelleen kun en tiedä mistä aloittaa? Tai mitä mun pitäis tehdä? Muuttaa pois ja aloittaa täysin alusta? Vittu kun en tiedä.

Tuntuu et tää syömishäiriö on se mitä on jäljellä. Jotain mitä kuvittelen kontrolloivani vaikka todellisuudessa se meneekin päinvastoin. Mut edes jotain saan pidettyä kasassa, edes jotain pysyvää.

Viikon päästä lähden ystävän kanssa pikku reissuun ja se tulee kyllä niin tarpeeseen. Jospa se vähän avaisi silmiä kun pääsee näistä samoista ympyröistä pois edes pieneksi hetkeksi.

-------------------------------

Nyt mun on skarpattava tuon itsetuhoisuuden kanssa nimittäin en halua mitään arpia lisää, niitä on ihan riittävästi. Ja toisekseen, vaikka jäljet olis reidessä niin siltikään en halua et kukaan niitä näkee tai huomaa koska ulospäin haluan olla mahdollisimman normaali. Pitää googlata vinkkejä siihen mihin purkaa se!

Avautuminen osa sata tänään

Sitä vaan haluais huutaa koko maailmalle et auttakaa nyt joku mut ei vaan saa sanaa suusta. Tää on ihan kauheeta miten sisällä velloo ihan järkyttävän paha olo mut sitä ei saa muuten ulos kun työntämällä kaikki pois ja satuttamalla itseään. Sit kaduttaa miten yksin on ja asiat vaan pahenee. Miten voi ihminen olla näin vitun hukassa? Miks ei kukaan kerro miten tästä pääsee eteenpäin?

Mä tiedän et oon vaan uskotellu itselleni ja muille et tää ero auttaisi mua paranemaan. Mutta vitut. Se on niin iso valhe kun vaan voi olla. Sillä mä oikeutan taas itselleni syömishäiriökäyttäytymisen kun sille on joku "oikea" syy. Koska oikeesti sisimmässäni mä en todellakaan halua luopua O:sta. Mutta kun sen on niin paljon parempi ilman mua. Miks se sit muuten ei ikinä sanonut et se on onnellinen mun kanssa? Että yhdessä me selvitään mistä vaan? Että se uskoo meihin? Koska noi ei pidä paikkaansa.

Niin paha olla et sattuu fyysisesti.

Vittu.

Ja niin istuin keittiön lattialla veitsi kädessä ja nyt komeilee reidessä muutama naarmu. Onneksi pieniä että O:lle menee varmasti läpi koiran tekeminä jos se ne syystä X sattuis näkemään. Tässä sitä taas ollaan. Oikeesti jos noita lapsia ei olis en olis enää täällä.

Mitä mä teen? Miten saan tän pahan olon pois? Voisko joku vaan halata tiukasti ja sanoa että kaikki järjestyy tavalla tai toisella? Pitää vaan sylissä ja yrittää edes ymmärtää. Sanois että tietää miten paha mulla on olla ja et voin kertoa ihan mitä vaan.

Ennen kaikkea sanois et mä en oo yksin, tapahtui mitä tapahtui.

Niin paha olla

Oikeesti mulla on niin paha olla et haluan vaan pois täältä. Se miten tyytyväinen O on siihen et pääsi eroon tälläsestä riesasta on samaan aikaan niin kauheaa mut toisaalta lohdullista et näkee et sen on hyvä olla ilman mua joten en satuta sitä luovuttamalla.

Oikeestaan mä niin odotan sitä et pääsen isän turvalliseen syliin ja tää kaikki kipu on vihdoin ohi. Sitä en tiedä onko sen aika pian vai vasta vuosien päästä mut se hetki vielä koittaa. Mä tiedän sen.

Vitsi miten kovasti haluaisin vaan olla O:n kanssa. Mut sen on hyvä oppia elämään ilman minua. Sit se on jo tottunut siihen. Ja näenhän mä miten helppoo tää taas sille on. No, tiedämpä senkin et tää ratkaisu oli oikee et ei se mua oikeesti rakasta. Ei kukaan.

Miten yksin voikaan ihminen olla. Ja kun en voi kenellekään puhua kun ei kukaan tosissaan välitä. Äskenkin O vain lähti omille menoilleen vaikka se ties että menen oksentamaan. Ja oikeesti tossa oksentaessa toivoin vaan et mun sydän pysähtyisi. Se olis kaikille niin paljon parempi. Varsinkin O:lle. Näkeehän sen kaikki miten se ei välitä.

Tuntui niin pahalle kun en voi O:lle kertoa mikä on kun se kysyy. Vastaanko vaan kylmän viileästi että haluan kuolla, oon niin väsynyt etten vaan jaksa enää? En. Pakko vaan valehdella sille jotain.

Vaihdoin blogin nimenkin hiukan ajankojtaisemmaksi. Sitähän tää on, hidas itsemurha.

Luovuttaminen

Sanompahan että voi vittujen vittu. Tänään en saanut pidettyä kuyyneleitä siihen asti et saan ulko-oven kiinni joten luonnollisesti O huomasi et itkin. Ja soppa on nyt taas valmis. Nyt mun pitäis vaan keksiä joku syy koska en mä näitä mitä nyt kirjoitan voi sille sanoa.

En oo nyt hetkeen kirjoittanut mitään suurempaa, isoin syy siihen on se etten oo halunnu taas myöntää itselleni asioita. Sitä miten pohjalla oon ja miten haluan vaan luovuttaa. Syömishäiriön ääni on vaan liian voimakas enkä jaksa enää vastustaa sitä. Siitä syystä nyt pääddyttiin O:n kanssa eroamaan. Ja se oikeesti hajottaa mut sisältä miljoonaan osaan taas, mutta ana siellä taustalla huutelee et näin on parempi. Enkä oikeesti vaan enää jaksa vastustaa sitä.


!! JOS AHDISTUT ITSETUHOISISTA ASIOISTA TAI TRIGGERÖIDYT NIISTÄ HELPOSTI, STOP READING!!


Eli tässä sitä nyt taas ollaan, matkalla kohti hidasta itsemurhaa. Koska sitähän tää on. Ei tässä oo onnellista loppua. Eilen illalla istuin reidet paljaina veitsi kädessä jäätävän oksennusmaratonin jälkeen ja mietin viillänkö. Oikeesti se oli niin lähellä mut en sit tehny sitä. ja ehkä hyvä niin. Tai en tiiä olisko se sit helpottanu tätä pahaa oloa. Who knows.

Tosiaan erottiin O:n kanssa ja jotenkin sen heitto siitä miten se oli Tinderin taas ladannu (vain muka katsoakseen jotain profiilijuttuja tms) musersi. Kyllä mä tiiän et se sitä samalla selaili. Ja niin se taas siellä
ärrällä ravaa. Mun pitäis vaan yrittää olla näyttämättä miten paljon se satuttaa mut se vaan on niin pirun vaikeaa. Oon sille sanonutkin et ei mua haittaa jos se alkaa heilastelemaan koska sitähän mä toivon. Ihan vaan sen takia et sillä olis sit joku kun mua ei enää oo. Mut samalla se tuo lisäpuhtia Analle nimittäin mun viimeisetkin ruokahalut hävis ja saan jonkun syyn kuihuttaa itseni vaan hiljalleen pois.

Oon niin väsyny tähän. Oon oikeesti niin väsynyt taistelemaan ja esittämään urheaa. En vaan jaksa, ei mulla oo mitään suuntaa elämässä joten mitä mä täällä sit edes teen? Kun ei musta oo edes hyväksi äidiksi. Niin O:kin sanoi kun eräs ilta riideltiin. Et lasten olis varmaan sit parempi hänellä kun en välitä. No siinä se on harvinaisen oikeassa sen suhteen et niiden olis parempi sen kanssa. Mutta kyllä mä niistä välitän, enemmän kun mistään muusta.

Onneks mulla on tuo lenkkeily. En lenkkeile pelkästään Anan takia vaan sen takia et saan ajatukset joten kuten järjestykseen. Nyt kun en niitä lääkkeitä oo syönyt niin lenkkeilystä on tullu mun turvakeino. Lääkkeistä tulikin mieleen et tässä näkee hyvin niiden vaikutuksen. Miten ne turrutti ja jotenkin sai painamaan vaan eteenpäin. Näköjään vaikutus kadonnut nyt kokonaan. Meinasin yksi ilta ne hakea taas mut onneks mulla ei ollu rahaa.

Tää on nyt vähän tällästä sekavaa kun kirjoitan kauheessa kiireessä ennenkun O tulee takas.

Back to you

Linkin takana mun uus lempparibiisi. Ja mulle se ei kerro kenestäkään henkilöstä vaan enemmänkin syömishäiriöstä. Kannattaa kuunnella etenkin kertsi tarkkaan, se kuvaa tätä niin hyvin. Miten se tuhoaa kerta toisensa jälkeen kaiken ja silti aina palaan siihen.

Ja piilotin sen vanhan blogin, ihan vaan kun alko kuumottaa kun sen osoitteen joskus O:lle annoin. Vaikka se lupasi ettei lue sitä mut ihan varmuuden vuoksi ettei sieltä löydä tänne.

when you just don't care anymore

Tyhjä olo. Ollu jo monta päivää. En edes tiedä mistä pitäisi aloittaa tätä setvimään.

Aloitetaan vaikka nyt siitä mikä on päällimmäisenä mielessä ja yllätys yllätys se on O. Oon niin pettynyt siihen et oikeesti en edes enää jaksa välittää. Se melkein viikon venytti tiskaamista ja edelleen puolet astioista on tiskaamatta. Okei kuulostaa mitättömälle mutta tässä kokonaistilanteessa se on helvetin iso asia. Ja siivous, niin lupaillaan mut paskan vitut saada mitään aikaiseksi. Oikeesti vituttaa niin paljon kun kaikilla muilla tuntuu olevan oikeesti sellainen mies joka hoitaa osansa, etenkin vt ryhmäläisillä. Mä voin vaan haaveilla miehestä joka auttaisi ja tukisi, pistäisi mut ja mun paranemisen omien halujen edelle mut ei. Oon silti onnellinen vertaisteni puolesta et niillä on sellaiset kultakimpaleet <3 

Oon niin turtunut jo tähän etten oikeesti jaksa enää edes jankata siitä miten haluan pian erota kun ei tää tunnu muuttuvan mihinkään lupauksista huolimatta. En vaan oikeesti jaksa niitä lapsellisia keskusteluja. Sitä miten aivan kuten ennen kaikki on mun syytä. Alistun vaan kiltisti tähän paskaan taas. 

Ja tää kaikki on nyt johtanut siihen että varmaan viikon ajan Oon joka ikisen aterian ja suupalan oksentanut pihalle. Yks Bk ateria taisi olla sellainen mitä en oksentanut. Enää ei estä edes se et O on kotona. Eilenkin se onnistui niin hyvin kun se oli suihkussa. Ja muutenkin, osaan sen nykyään tehdä sen verran hiljaa. Oksennan tätä menoa itseni hengiltä mut vitunko väliä, ratkeaisipahan tää tilanne jos ei muuta.

Siitä hieno aasin silta, tää sh on siis vaan pahentunut kuten ylläolevasta voi päätellä. O se vaan sokeasti luulee et parempaan päin mennään kun sentäs syön mut todellisuus on toinen. Ja tiedän ettei se muutu ennenkun tää meidän tilanne muuttuu eli ei ikinä mut ihan sama, i just don't care anymore kuten otsikkokin kertoo. 

Mut on tässä jotain positiivista myös, oksentelusta huolimatta oon jaksanut lenkkeillä vähän paremmin. Tosin sydämessähän se tuntuu, hengenvaarallista ja blablabla mut en vaan suostu enkä pysty luopumaan niistä mun pääntuuletus hetkistä. 

Ps. Painoin tänään eilisestä mättämisestä (=pizzaa, jäätelöä, irttareita, salaatti) huolimatta 200g vähemmän kun eilen. Toki oksensin kaikki ulos ja kävin reilun tunnin lenkillä. Eli paino oli siis 68.4kg eli ihan vitusti liikaa, mutta jos edes siihen 65kg pääsisin vielä joskus niin olisin semityytyväinen.