Oikeesti mulla on niin paha olla et haluan vaan pois täältä. Se miten tyytyväinen O on siihen et pääsi eroon tälläsestä riesasta on samaan aikaan niin kauheaa mut toisaalta lohdullista et näkee et sen on hyvä olla ilman mua joten en satuta sitä luovuttamalla.
Oikeestaan mä niin odotan sitä et pääsen isän turvalliseen syliin ja tää kaikki kipu on vihdoin ohi. Sitä en tiedä onko sen aika pian vai vasta vuosien päästä mut se hetki vielä koittaa. Mä tiedän sen.
Vitsi miten kovasti haluaisin vaan olla O:n kanssa. Mut sen on hyvä oppia elämään ilman minua. Sit se on jo tottunut siihen. Ja näenhän mä miten helppoo tää taas sille on. No, tiedämpä senkin et tää ratkaisu oli oikee et ei se mua oikeesti rakasta. Ei kukaan.
Miten yksin voikaan ihminen olla. Ja kun en voi kenellekään puhua kun ei kukaan tosissaan välitä. Äskenkin O vain lähti omille menoilleen vaikka se ties että menen oksentamaan. Ja oikeesti tossa oksentaessa toivoin vaan et mun sydän pysähtyisi. Se olis kaikille niin paljon parempi. Varsinkin O:lle. Näkeehän sen kaikki miten se ei välitä.
Tuntui niin pahalle kun en voi O:lle kertoa mikä on kun se kysyy. Vastaanko vaan kylmän viileästi että haluan kuolla, oon niin väsynyt etten vaan jaksa enää? En. Pakko vaan valehdella sille jotain.
Vaihdoin blogin nimenkin hiukan ajankojtaisemmaksi. Sitähän tää on, hidas itsemurha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti