Ihan hirveää

Oon henkisesti taas niin väsyny etten oo edes jaksanu kirjoittaa vaikka se helpottaa edes hetkellisesti oloa. Aika joulun jälkeen on vaan ollu niin uuvuttavaa et tuntuu että vaellan taas jossain sumussa mistä ei oo ulos pääsyä. Ja toi joulu meni mun takia ihan vituiksi ja sen voin myöntää ja sitä olenkin monesti itkeny. Voikun voisin mennä ajassa taaksepäin tekisin senkin toisin ja sit oltais vältytty tältä kaikelta paskalta mitä sen jälkeen on ollu.

Tunnistin O:lle että mulla on tunteita J:tä kohtaan. Se oikeesti on auttanu niin paljon kaikessa eteenpäin, tuoreimpana se on saanu mut haluamaan paranemista tästä syömishäiriöstä. Ja siinä oonkin oikeesti päässy tosi tosi paljon eteenpäin ja nyt pelottaa et tää vääntäminen O:n kanssa pilaa nyt kaiken.

Ja muutenkin, O:n puheet on saanu mut hetkellisesti jopa miettimään et oonko minä oikeasti sit vaan niin paha ihminen etten ansaitse ketään? Ehkäpä.

Ehkä minä olen vaan pohjimmiltani niin hirveä et oon ansainnut sen kaiken mitä oon elämässäni käyny läpi. Ja sen O sai mut tuntemaankin et oon sen hyväksikäyttöni silloin ansainnut. Hän aiheutti mulle sellaiset takaumat et oikeesti joudun tekemään kauheesti töitä et saan ne pois mielestä.

O kun teki sen mitä teki, musta tuntu että kutistuin taas samaksi pieneksi tytöksi mikä rukoilee sitä niin rakasta ihmistä lopettamaan. Se sama pakokauhun tunne tuli niin elävästi mieleen, jos olisin O:ta katsonut kasvoihin olisin aivan varmasti nähnyt sen miehen. Ne kädet ja ne sanat, pieni tyttö kauhuissaan. Se pieni joka toivoo et joku tulis ja lopettaisi sen.

Nyt toi palaa vähän väliä mieleen. Joka kerta kun menen vessaan, se tilanne iskee tajuntaan. Joku vois ajatella et ihan pikku juttuhan tuo nyt oli mutta tällä menneisyydellä ei. Siihen vielä lisää ne O:n aiemmat huorittelut niin paketti on valmis. Ihankun sillon pienenä, jos en näyttänyt tissivakoa, olin samanlainen huora kun äitini.

Sen takia haluaisin nyt vain etäisyyttä O:hon et pystyn unohtaa tuon ja sen, ettei sen miehen kasvot tule enää kummittelemaan. Sen, että mun pitäis pelätä. Mut O ei anna siihen mahdollisuutta. Ehkä tää on vaan mun kohtalo.

Oon miettiny et enkö minä enää ansaitse olla onnellinen? Aina kun asiat alkaa edes joten kuten sujumaan tulee lopulta jotain mikä romuttaa sen. Ja taas ollaan lähtöpisteessä. Ehkä tääkin juontaa juurensa siihen miten paha ihminen oikeesti sit oon. Ehkä tän kanssa pitää sit vaan oppia elämään.

Vihdoin kun löysin sellaisen ihmisen joka saa mut taas jaloilleen ja hetkittäin tuntemaan jopa oikeesti onnea niin sekin on väärin. Pitäiskö mun sit vaan kuihduttaa itseni siksi keijuksi mikä lopulta lentää höyhenen kevyenä vapauteen kun en selkeästi ole ansainnut paranemista? Tää on niin ristiriitaista, nyt kun itse sitä niin kovin haluan niin muut saa mut tuntemaan etten oo sitä ansainnut. 

Voi miten taas toivoisin että isi olisi täällä halaamassa tän järkyttävän kivun pois. Yks ihminen on siihen O:n lisäksi nyt pystynyt mutta oon saanu siitä niin paljon lokaa niskaan. Ja se henkilö on J. En voi taas illalla muuta kun maata sängyssä ja jutella isille. Kuulostaa hullulle mut se on mulle tosi lohdullista jos on tosi paha olla. Uskon ja luotan että isä kuulee ne sanat koska sen jälkeen tulee edes hiukan kevyempi oli. Tulee sellainen tunne että hän ottaa osan tästä taakasta pois. Ja se on niin lohdullinen ajatus että vaikka hän ei ole täällä meidän kanssa, se tekee niinkuin isän kuuluu tuolla jossain. Ehkä pilven reunalla, ehkä kirkkaimpana tähtenä taivaalla mut jossain tuolla. Miun rakas isi <3

Täällä taas!

Nyt on alkanu joku oikeesti huonompi kausi elämässä taas. Koko ajan masentaa ja ahdistaa ja tuntuu et oon taas siellä umpikujassa missä olin sillon vuosi takaperin. Miten helvetissä onnistun aina itseni sinne saamaan? Voisko joku oikeesti lopettaa tän ja kääntää suunnan oikeeseen? Kamalin ajatus tässä on se et suurimman työn siinä joudun minä itse tekemään ja se jos mikä on helvetin vaikeeta tällä hetkellä koska ei oo yhtään motivaatiota.

Hullua miten sitä tiedostaa ongelman mut sit ei kuitenkaan haluu asialle mitään tehdä. Tai haluan minä mutta koen etten ansaitse sitä ja toisekseen, mitä turhaa koska jossain vaiheessa tässä ollaan kuitenkin taas? Jos pysyy koko ajan pohjalla niin suunta ei oo kun ylöspäin. Jos taas sinne ylös kapuaa, on aina riskinä pudota takaisin pohjalle ja kaikki se työ oli ihan turhaa ja joudut taas aloittaa kaiken alusta. Ja se pelottaa että kuinka monta kertaa oikeesti itse jaksan sinne alas pudota ennenkun tulee se viimeinen pohja vastaan.

Kaikista eniten tällä hetkellä tarvitsisin sitä turvallista syliä missä kaikki maailman paha kaikkoaa eikä tarvii ajatella mitään. Aiemmin mulla oli se syli, mutta ei enää. Se onkin sit ihan toinen stoori se. Pakko sekin varmaan jossain vaiheessa purkaa.

It's getting bad again

Niiiiiiiin paljon on taas tapahtunu tässä viikkojen varrella eikä oikeestaan mitän kauheen hyviä asioita. En edes tiedä mistä pitäis alottaa, joten sekavaa tekstiä luvassa.

Noh, syömisvammailut pahenee vaan. Enkä oikeestaan edes halua tehdä asialle mitään. Tai järki kyllä sanoo et lopeta mutta en vaan halua sitä kuunnella. Tää on ihan hyvä näin (not) ja kyllä tässä joten kuten pärjäillään.

...vaikka toisaalta ei. Tuntuu taas et koko ajan ahdistaa asia X mut en vaan saa kiinni et mikä se on. Tää shkäyttäytyminen vaan on semmonen oma turvapaikka vaikkei niin turvallinen ookkaan mihin voi paeta kaikkea paskaa. Kontrolloida edes jotain. Eilen oli pitkästä aikaa päivä etten oksentanu yhtään. Muuten tää syksy on menny siinä että 99% oksennan ulos kaiken mitä syön. Enkä luonnollisesti sitä kellekkään kerro. Eikä kai tarviikkaan? Miks pitäis, kaikki koittais vaan puuttua ja saada mut lopettamaan mitä en halua.

Ja sit, tapasin tossa joku aika yhden miehen, J:n. Taino, oon sen tuntenu nuoruudesta ajalta ennen O:ta mut ei oltu vuosiin missään tekemisissä. Kunnes sit kesällä Tinderissa machattiin ja juteltiin pitkään siellä ja whatsappissa. Kunnes nyt joku kuukaus sit nähtiin ja meillä oli oikeesti tosi kivaa köhköh ja sen illan jälkeen ollaankin joka päivä viestitelty. Mulla on jotenkin ristiriitaiset fiilikset siitä. Samaan aikaan ehkä jollain tapaa kiinnostaa tää herra J mut sit samaan aikaan sitä tietää ettei meistä vaan vois varmaan koskaan mitään oikeesti toimivaa tulla. Mut joku siinä ihmisessä on mikä vetää puoleensa. En tiiä onko se sit se paha poika- olemus näin vuosia semmosen kiltin kanssa olleena vai mikä mut joku siinä henkilössä on. Toisaalta haluais selvittää että mikä, mut sit taas kun en todellakaan haluu nyt mitään syvempiä tunteita yhtään ketään kohtaan. Vittu kun osaa olla vaikeeta.

Ja kuten ylemmästä voi päätellä, ei siis O:n kanssa olla yhdessä enää oltu jonkun aikaa. Toisaalta se on just hyvä juttu ja oikea ratkaisu mut silti jokin tässäkin asiassa kaivelee edelleen hetkittäin. Tiedän vaan et jos me oltais yhdessä, tulisin vaan satuttamaan sitä. Parempi meidän olla oikeesti tällein erillään kun se et tuhoisin niin upeen ihmisen omalla toiminnallani. Toisaalta sitä haluais uskoa siihen et vielä tulevaisuudessa meistä vois tulla jotain mut toisaalta taas se on niin helvetin kohtuutonta häntä ajatellen. Enkä todellakaan haluu liikoja tätä asiaa miettiä koska mitä sit jos itse oon päässäni kuvitellu meille yhteisen tulevaisuuden sanotaanko nyt vaikka vuodenkin päästä mut sit hän tapaakin jonkun mua paremman? Ja siihen ei paljoa vaadita että mua parempi ihminen osuu kohdalle, tällä elämän cv:llä ei isoja pisteitä kerätä kotiin.

Voikun vois vaan kaivautua johonkin maan alle missä ei oo ketään muuta. Sais yksin hajota siellä eikä tartteis mistään murehtia. Vittu mikä umpikuja tää elämä taas vaihteeks on. Tartteisin jonkun kertomaan mitä tehdä mut ainut ihminen joka sen voi tehdä istuu tuolla pilvien päällä katselemassa kun tytär sekoilee ja tuhoaa oman elämän ja terveyden. Voi isi olla tosi ypeä, not. Oon senkin pettänyt mut ketäpä tässä enää ei olis. Alkaa jollain tapaa turtua tähän. Tiiä sitä sit onko se hyvä vai huono juttu.

Mitä kuuluu? TW

!! TRIGGERWARNING !!


Välillä hyvää, välillä huonompaa. Tällä hetkellä tasaista. Tosin en oo lääkkeitä syönyt nyt pariin päivään ja sen jotenkin huomaa pääkopassa. Huono juttu, tiedän.

Syömishäiriökäyttäytyminen pahenee vaan. Tossa oli tosi pitkä pätkä etten oksentanut yhtään mut taas se on alkanut. Nyt varmaan kohta viikon verran joka päivä  oon wc-pönttöä halaillut. Ja sen kyllä huomaa kropassa ja mielialassa. Sitä on taas niin vitun voimaton koko ajan ettei mitään jaksais tehdä ja sit tuntee olonsa niin epäonnistujaksi. Ja ketkä tästä eniten kärsii: No O ja lapset tietysti. Ja jotenkin taas häpeilen tota oksentelua niin en välttämättä aina O:lle kerro siitä. Hampaat on tätä menoa ihan paskana ennen aikojaan. Tähän kun lisää tosi vähäisen syömisen ja reippaan liikunnan ei tuo sydänkän varmaan tykkää hyvää. Mutta silti tästä ei vaan pääse eroon!

Jotain positiivistakin, meille muuttaa ihana karvainen lapsonen tuossa parin viikon päästä. Saan vähän muutakin sisältöä elämään kun tää syömishäröily. En millään malttais enää odottaa vaikka väillä mietin et mihinhän tässä on oikein ryhdytty.. Nimittäin O ei edelleenkään auta mua tässä kotona missään... Mutta minkäs teet, katsellaan nyt vielä mihin tää rupee menee vai onko mun vaan pakko luovuttaa vaikka se tuntuu ihan mahdottomalle ajatukselle. Mutta enköhän jaksa ihan hyvin. Tai tiedän että jaksan, koska lemmikit on aina ollu mulle sellasia mistä saa paljon voimaa ja lohtua.

Terapia on jatkunut vaikka en siellä tykkääkkään käydä. Huomenna mulla on aika ravitsemusterapeutille, vähän jänskättää mitä siellä on mutta huomennahan se selviää. Toisaalta tuntuu sille et meen sinne ihan turhaan kun mulle on aivan turha tehdä mitään ateriasuunnitelmaa koska en sitä vielä halua noudattaa.

Painosta sen verran et kaikenkaikkiaan syksystä 38,4 kiloa. Tällein tuo luku tuntuu kauheen isolle mut silti en oo tyytyväinen. Oikeesti, hyi vittu mikä norsu oon ollu sillon. Painoin niin hävyttömän paljon, 108kg oikeesti, sata_vitun_kahdeksan kiloa. Oikeesti, ei kukaan haluu painaa niin paljon. Mut niin ne raskaudet ja imetykset (ja jonkinasteinen BED) vaan teki tehtävänsä. Tänään painoin 69.6 kiloa, vitusti liikaa sekin. Ja joku kuitenkin kysyy, oon 178cm pitkä. Oikeesti, Kauheen paljon. Liikaa. Ahdistaa niin paljon mut ajattelin nyt alkuun ottaa tavoitteeksi sen 65kg. Ei se voi niin mahdotonta olla, eihän?


Tää vaan on niin ristiriitaista, samaan aikaan sitä haluaa parantua mut silti ei halua. Pelkään lihomista niin järjettömän paljon. Ja mitä mulle jää jos tää otetaan pois? Tiedostan kyllä mitä pidempää jatkan, sen vaikeempaa se on. Mulla on kuitenkin yli 10 vuotta syömishäiriöhistoriaa enemmän ja vähemmän takana ja se pelottaa et se "turvallinen" otetaan pois. Toi 10 vuotta on niin pitkä aika.