Ravitsemusterapia

Muistin just et en kirjoittanut siitä rt käynnistä ollenkaan.

Se meni ihan kivasti, ekaaa kertaa musta tuntui et joku edes hiukan ymmärsi mua. Siellä kunhan juteltiin niitä näitä, sinänsä aika turha käynti mutta tulipahan käytyä :D Se kuitenkin ymmärsi miten vaikeeta se syöminen voi olla. Se tiesi et se ei vain käy sormia napsauttamalla niinkun jotkut luulee. Se itsekin tiesi et usein sitä tarvii jonkun pohjakosketuksen et löytää sen motivaation ja tsempin. Jotkut hakee vauhtia osastolta, toiset pökrää lenkkipolulle ja herää siihen. Toivottavasti mulla ei vaadi mitään noin radikaalia.



Sen ravitsemusterapian jälkeen ei sit mennytkään enää niin kivasti. Se RT oli soittanut sille mun terapeutille, joka sit soitti mulle just kun pääsin kotipihaan. Ja niin se vaan lyttäs taas kaiken, syyllisti ja moitti. Hieman ehkä epäasiallisesti sitten siinä puhelimessa romahdin mut toisaalta se avas myös mun silmiä taas. Se sit haluaa O:n ehdottomasti mukaan seuraavalle käynnille. Soitellaan sen kanssa kuitenkin varmaan vielä ensiviikolla kun se aika meni yli viikon päähän. Vähän vituttaa mennä sinne, mutta niin, pakko. Nyt varmaan jos lopettaisin käynnit, se usuttais jotkut sossut varmaan meidän ovelle. Vaikka ei oo mitään syytä, mä oon toistaiseksi kyennyt pitää lapset erillään tästä paskasta. Mä olen niille ihan hyvä äiti. Ulkoillaan varsinkin hyyvällä säällä monta tuntia, niillä on ruokaa ja puhtaat vaatteet päällä. Me leikitään, pelataan, piirretään, askarrellaan ja hupsutellaan yhdessä. En tajua miks kaikki vetoaa mun äitiyteen aina kun tulee sh puheeksi. Vittu kun voin olla hyvä vanhempi syömsihäiriöstä huolimatta. Tilanne voi olla toinen tulevaisuudessa, mut just nyt mä oon. Olen olen ole, PISTE.

Alkoi taas sen verran vituttaa et pakko mennä hetkeks rauhoittumaan.