Oon jontenkin niin lähellä luovuttaa kaiken suhteen. Sain sanottua O:lle miten oikeesti oon niin väsynyt siihen et joudun pitää tän kaiken kasassa yksin vaikka pää on ihan hajoamispisteessä. En vaan yksinkertaisesti jaksa syömishäiriötä, masennusta, kodin- ja lastenhoitoa ja ruuanlaittoa oikeesti 99% hoitaa yksin. Oivalsin sen, et ehkä tässä on se syy miks en vaan osaa tai uskalla päästää syömishäiriöstä irti. 

Tajusin et tää vaan ei yksinkertaisesti voi oikeesti enää jatkua näin. Mä oon muuttunu ihmisenä niin paljon, mut silti tää kaikki kiertää samaa kehää. Ehkä mun olis parempi vaan opetella elämään ensin yksin näiden onelmieni kanssa. Ei mun voimat yksinkertaisesti enää vaan riitä vielä johonkin parisuhteeseen. Ei vaan oikeesti riitä, tässä on taas liikaa yhden sairaaan ihmisen harteilla.

Mut silti mua pelottaa olla yksin. Koska jokainen kaipaa sitä läheisyyttä ja tiettyä huolenpitoa (mitä oon kyllä aika lailla jäänyt vaille taas) mutta en mä halua sitä muilta. Ja niinhän ne sanookin, ensin pitää opetella rakastamaan itseään ennenkun voi rakastaa muita. Ja rakastanko itseäni? En todellakaan.

Ja joo, kyllä mä tiedän että jos tässä O:n kanssa johonkin radikaaliin ratkaisuun päädytään, se oli sit viimeinen kerta. Myös mun mielestä. Vaikka mä rakastan sitä (ja tuun aina ja ikuisesti rakastamaankin) niin joskus on vaan parempi myöntää se että toista rakastaa vaan niin paljon et antaa sen mennä. Vaikka se ajatus murskaa sydämen taas miljoonaan osaan, mutta niin tekee tää tämänhetkinen tilannekkin. Koska kaikkien yllämainittujen lisäksi mä vaan en kykene just nyt olemaan ihanteellinen kumppani. Edes lähellekkään sitä. Ja O jos kuka ansaitsee rinnalleen sellasen ihmisen joka antaa sille kaiken mitä se ansaitsee. 

En tiedä, en mä nyt ihan kokonaan oo vielä kirvestä kaivoon heittäny, mutta aika lailla tää oraavanpyörä vaan jatkaa pyörimistään. Kerta toisensa jälkeen ollaan tässä tilanteessa. Aika näyttää, kai.