Uni

Näin viime yönä niin outoa unta taas että herätessä piti hetki miettiä että wtf. Unessa siis oltiin jossain mökillä missä oli jotain random tyyppejä, minä, O, O:n uusi nainen ja J. En muista tuosta mökki hommasta suuremmin, mut jossain vaiheessa minä halusin lähteä kotiin sieltä ja O tarjoutui kuljettajaksi. Ajeltiin tänne minun kotiin ja seuraavaksi harrastettiin seksiä. Oudointa (vai pitäiskö sanoa inhottavinta) tässä on se et muistan kaikista selvimmin unesta tuon seksiosion 😀 Kerroin unesta parhaalle ystävälle että mitä vittua, ihan outo fiilis jäi tuosta ja hän sit lohdutti et se on ihan normaalia nähdä tollasia unia ilman et ne mitään tarkoittais.

Muutenkin toissa yönä näin unta et minulta irtosi etuhammas. Mielessä vaan pyöri et kukahan läheinen sitä oikein delaa mut en halua alkaa liikaa panikoimaan yhden unen takia 😀

Jännä kyllä et nyt tuntuu että muutenkin unet on jotenkin tosi selkeitä 🤔 vaikka viimeöisen jälkeen ei ehkä ihan niin selkeitä tartteis olla.

VITTUMITÄPASKAA

Aika tyhjentävää. Asiat lapsiin, noihin viattomiin otuksiin liittyvät asiat vaan ei O:n kanssa suju, ei sit vittu millään. En ymmärrä miks se haluaa niiden avulla tehdä kiusaa? Hän ei tunnu tajuavan että Näissä tapaamisissa on kyse lapsista ja niiden hyvinvoinnista, ei pelkästään minun omasta ajasta. Miks se on noin helvetin katkera vaikka sillä itselläänkin on jo uus nainen? En vaan tajua. Kyllä jos J käyttäytyis exäänsä kohtaan tolla tavalla niin sanoisin sille ihan suoraan et selvitäppä omat tunteet ja ajatukset sitä kohtaan ensin ja katsellaan sit uusiksi.

Mulla oli tossa hetki takaperin joku ihmeen heikko hetki koskien viime kevättä ja oikeesti hetkellisesti kaipasin tota idioottia mut tämäkin taas todisti sen et kaipasin sitä mitä meillä oli, en sitä ihmistä. Jos rehellisiä ollaan niin en vois enää koskaan kuvitella et voisin häntä rakastaa, niin paljon se on aiheuttanut mielipahaa ja stressiä mulle edelleen vaikka luulis et sen uuden naisen myötä tää kaikki olis historiaa.

En ymmärrä miten siitä ihmisestä jota joskus rakastin niin paljon on tullut tuollainen. En kiellä ettenkö itsekin olis ollu hankala mut oikeesti kun miettii niin minä olen se joka on helvetisti antanut periksi ja silti tää jatkuu. Välillä tuntuu et eikö hän osaa päästää irti siitä minun kontrolloimisesta vai mistä on kyse? Siks oon vakavasti alkanu harkitsee et hoidetaan nää lasten asiat kolmannen osapuolen kautta koska ei tää vaan voi toimia näin et aina tulee jotain. Ehkä hänkin sitä kautta pääsee eroon siitä katkeruudesta ja hänenkin elämä helpottuu paljon.

Ettei pelkkää paskaa taas niin on tässä elämässä paljonkin hyvää. Nimittäin J. Se on ihminen jota mä just nyt elämääni tarvitsen lasten ja ystävien lisäksi. Ja ennen kaikkea se miten hyvin lapset on hänet ottanut. Jotenkin se miten se on oikeesti aikuinen ja osaa ajatella järjellä. En oo sille O:sta kauheesti mitään purnannut vaikka mieli tekis mut se mitä oon sanonu hän on omalla tavallaan ymmärtänyt mutta myös todennut et ei minkään pidä kaikkeen aina suostua näissä joustojutuissa koska oikeesti minä olen viimeaikoina ollu se. J jaksaa lohduttaa et kyllä tää vielä joskus helpottaa, usko pois. Ja oikeesti sitä toivon.

Harmittaa vaan et nykyään päällimmäinen tunne O:ta kohtaan on inho ja viha mille en todellakaan Anna valtaa koska se ei oo sen arvoista. Se vaan katkeroittaa ja en todellakaan halua et musta tulee noin katkera kun O on. Vielä hetki sit olisin voinu sanoa jossain sisimmässäni häntä vielä vähän rakastavan mut ei, ei se oo niin. Ei nyt eikä koskaan. Ja hänellä on hyvin todennäköisesti samat tuntemukset, siks tää onkin niin hämmentävää et miks se käyttäytyy sit näin. Jos hänellä on vielä jotain tunteita, kertois niistä tai ylipäätään avaisi et miks hän käyttäytyy noin niinkun käyttäytyy. Ehkä mäkin ymmärtäisin etitavalla, en tiedä. Kiinnostais vaan tietää et mitä se hänen nainen on tällaisesta mieltä? Koska silläkin on omia lapsia. Saati että mitä mieltä O olis siitä et se mies käyttäytyis sitä naista kohtaan näin niinkun hän minua. Jotenkin sen verran mitä O on puhunut (eli hyvin vähän) siellä ei tätä ongelmaa oo. O:lle tää on joustoa, musta tää on vastuun kantamista niinkun aikuisen ihmisen, isän, kuuluisi tehdä. Pitääkin sille varmaan sanoa et Mieti jos sen uuden lasten isä tekis näin, miltä tuntuisi?

En tiiä, pitää illalla jatkaa koska lapset taas aistii tän ja kiukkuaa :/

Aika johon en halua palata

Nää biisit kertoo sen mitä tää kaikki vielä hetki sit oli. Pystyin niin samaistumaan näihin sanoihin ja nyt oikeesti saan tehdä töitä etten palaa siihen aikaan. Jumalauta että se osaakin olla vaikeeta.

https://youtu.be/JUoApg8XRRM

https://youtu.be/vbQXQtQAIms

https://youtu.be/CeBLugUxIcI

https://youtu.be/908IZPBag30

Pelottavinta tässä varmaan on et edelleen vähän liian hyvin taas samaistuin noihin sanoihin ja jokainen noista saa edelleen itkemään. Viimeisin varsinkin. Se onkin sellanen biisi minkä haluan et mun hautajaisissa joku laulaa tai se soitetaan. Se vaan on niin kaunis laulu ettei sitä ilman kyyneliä pysty kuuntelemaan.

Ja koska tää meni ihan nyyhkimiseksi niin piti kuunnella https://youtu.be/UDDMYw_IZnE jonka J sanoi opettelevansa soittaa kitaralla :D Yks ilta se kysyi multa millon laulan sille ja siihen vastasin et sit kun se soittaa mulle Edin Perfectin ja eilen se sit laittoi kuvan nuoteista (vaikkei se niistä juurikaan opettele) et tästä se lähtee. En kyllä varmaan laula siltikään :D

Ihan hirveää

Oon henkisesti taas niin väsyny etten oo edes jaksanu kirjoittaa vaikka se helpottaa edes hetkellisesti oloa. Aika joulun jälkeen on vaan ollu niin uuvuttavaa et tuntuu että vaellan taas jossain sumussa mistä ei oo ulos pääsyä. Ja toi joulu meni mun takia ihan vituiksi ja sen voin myöntää ja sitä olenkin monesti itkeny. Voikun voisin mennä ajassa taaksepäin tekisin senkin toisin ja sit oltais vältytty tältä kaikelta paskalta mitä sen jälkeen on ollu.

Tunnistin O:lle että mulla on tunteita J:tä kohtaan. Se oikeesti on auttanu niin paljon kaikessa eteenpäin, tuoreimpana se on saanu mut haluamaan paranemista tästä syömishäiriöstä. Ja siinä oonkin oikeesti päässy tosi tosi paljon eteenpäin ja nyt pelottaa et tää vääntäminen O:n kanssa pilaa nyt kaiken.

Ja muutenkin, O:n puheet on saanu mut hetkellisesti jopa miettimään et oonko minä oikeasti sit vaan niin paha ihminen etten ansaitse ketään? Ehkäpä.

Ehkä minä olen vaan pohjimmiltani niin hirveä et oon ansainnut sen kaiken mitä oon elämässäni käyny läpi. Ja sen O sai mut tuntemaankin et oon sen hyväksikäyttöni silloin ansainnut. Hän aiheutti mulle sellaiset takaumat et oikeesti joudun tekemään kauheesti töitä et saan ne pois mielestä.

O kun teki sen mitä teki, musta tuntu että kutistuin taas samaksi pieneksi tytöksi mikä rukoilee sitä niin rakasta ihmistä lopettamaan. Se sama pakokauhun tunne tuli niin elävästi mieleen, jos olisin O:ta katsonut kasvoihin olisin aivan varmasti nähnyt sen miehen. Ne kädet ja ne sanat, pieni tyttö kauhuissaan. Se pieni joka toivoo et joku tulis ja lopettaisi sen.

Nyt toi palaa vähän väliä mieleen. Joka kerta kun menen vessaan, se tilanne iskee tajuntaan. Joku vois ajatella et ihan pikku juttuhan tuo nyt oli mutta tällä menneisyydellä ei. Siihen vielä lisää ne O:n aiemmat huorittelut niin paketti on valmis. Ihankun sillon pienenä, jos en näyttänyt tissivakoa, olin samanlainen huora kun äitini.

Sen takia haluaisin nyt vain etäisyyttä O:hon et pystyn unohtaa tuon ja sen, ettei sen miehen kasvot tule enää kummittelemaan. Sen, että mun pitäis pelätä. Mut O ei anna siihen mahdollisuutta. Ehkä tää on vaan mun kohtalo.

Oon miettiny et enkö minä enää ansaitse olla onnellinen? Aina kun asiat alkaa edes joten kuten sujumaan tulee lopulta jotain mikä romuttaa sen. Ja taas ollaan lähtöpisteessä. Ehkä tääkin juontaa juurensa siihen miten paha ihminen oikeesti sit oon. Ehkä tän kanssa pitää sit vaan oppia elämään.

Vihdoin kun löysin sellaisen ihmisen joka saa mut taas jaloilleen ja hetkittäin tuntemaan jopa oikeesti onnea niin sekin on väärin. Pitäiskö mun sit vaan kuihduttaa itseni siksi keijuksi mikä lopulta lentää höyhenen kevyenä vapauteen kun en selkeästi ole ansainnut paranemista? Tää on niin ristiriitaista, nyt kun itse sitä niin kovin haluan niin muut saa mut tuntemaan etten oo sitä ansainnut. 

Voi miten taas toivoisin että isi olisi täällä halaamassa tän järkyttävän kivun pois. Yks ihminen on siihen O:n lisäksi nyt pystynyt mutta oon saanu siitä niin paljon lokaa niskaan. Ja se henkilö on J. En voi taas illalla muuta kun maata sängyssä ja jutella isille. Kuulostaa hullulle mut se on mulle tosi lohdullista jos on tosi paha olla. Uskon ja luotan että isä kuulee ne sanat koska sen jälkeen tulee edes hiukan kevyempi oli. Tulee sellainen tunne että hän ottaa osan tästä taakasta pois. Ja se on niin lohdullinen ajatus että vaikka hän ei ole täällä meidän kanssa, se tekee niinkuin isän kuuluu tuolla jossain. Ehkä pilven reunalla, ehkä kirkkaimpana tähtenä taivaalla mut jossain tuolla. Miun rakas isi <3

Olin eilen nyt sen J:n luona katsomassa pari leffaa ja oikeesti se tuli kyllä niin tarpeeseen! Jotenkin kun pääsee pois tän kaiken keskeltä niin siitä saa ihan sikana voimaa. Oonkin ollu tänää tosi hyvällä tuulella ja söin jopa aamupalaksi suklaata.

Kunnes.... O laittaa taas kauheen syyttävään sävyyn viestiä. Oikeesti en tajua mikä hemmetin pakko sillä aina tuntuu olevan laittaa tollasta viestiä kun oon ollut jossain ilman lapsia. Tää on jotenkin niin hemmetin uuvuttavaa aina sen kanssa vääntää ja kääntää. Parempi vaan antaa nyt olla ja oikeesti katsoa tulevaan kerran aina stressitasot nousee. Sitä varmaan nyt vituttaa kun olin siellä J:n luona mut hän teki kyllä selväksi itse ettei itsekään tiedä mitä haluaa joten mitä tätä turhaan vatkaamaan ja veivaamaan. Ja jos J on se joka saa ajatukset muualle ja paremmalle tuulelle niin eikö se oo vaan ihan hyvä juttu?

Oon vaan niin helvetin väsynyt siihen et aina se hyvä fiilis lytätään maanrakoon ja saan syyllisen olon siitä että tein asioita jotka tekee minulle hyvää.

Huh, pahin vitutus purettu eli toivon mukaan pystyn nyt taas olemaan asiallinen kun O:lle vastailen. En vaan haluu alentuu sen tasolle enää ja alkaa riitelemään, varsinkaan näin ennen joulua. Muuten siinä käy vielä niin et en halua sinne mennä sit sunnuntaina ettei lasten joulu vaan mene pilalle.

Iltaromahdus

En tajuu mikä totaalinen romahdus mulle tuli kun O oli taas niin vauhdilla tästä lähdössä pois. Tuli vaan jotenkin sellanen olo et olisin kun joku tiskirätti minkä voi halutessaan heittää vaan nurkkaan ja sieltä poimia tarvittaessa. Enkä kiellä etteikö varmasti O:lla olis ollu samanlainen olo mun takia. Varmaan siks hänen sanojaan lainaten voi todeta että paskalle tuntuu jo senkin takia.

No anyway sovittiin (tai O oikeastaan päätti) että huomenna soitan sinne mt-polille ja hankin ammattiapua. Kyllähän se vähän siinä mielessä pelottaa et tähän sh käyttäytymiseen puututaan mut kauheeta sanoo näin mut ainahan sitä voi totutta vähän kaunistella. Pääsis vaan näitä muita asioita purkamaan ja jos se sit auttais sh ongelmien kanssa.

Päätin myös että kerron sille J:lle asioista ja jos hän sit olis tulevaisuudessa se terapeutin lisäinen ystävätuki. En halua O:ta enempää kuormittaa millään tavalla kun hän itsekin tossa avasi vähän omia tuntemuksia ja taakkoja. Ja kun sillä se koulukin on tulossa ja näin. Ja onhan mä muutenkin aika kohtuuton, onneks voin tänne kirjoittaa nää kaikki turhamaisimmatkin mielenpahoitukset :D myös ne typerimmätkin ilman et kukaan pitää hulluna. Muuten varmaan flippais päässä. Ja luulin et toi aikasempi kirjoittaminen olis ehkäissy tän purkauksen mut selkeesti en tarpeeksi syventävästi oo asioita taas miettiny.

Jospa tää tästä. O on vielä tämän illan mun tukena ja sit lakkaan häntä vaivaamasta. Vaikka se tuntuu ihan sairaan pahalle luopua siitä tuesta ja turvasta minkä luotit siinä vierellä olevan aina, tuli mitä tuli mut niin, joskus se vaan on sitä ja on nieltävä pettymys.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Sekopäääää

Vittu oikeesti mitä paskaa nää sunnuntait tuntuu olevan nykyään. Tuntuu ettei mikään onnistu ja kaikki vaan vituttaa. Tai vituttaa on ehkä väärä sanavalinta, masentaa enemmänkin. Vois vaan hautautua sänkyyn itkemään koko päiväksi.

Enkä tajua ees mistä tää johtuu. Meillä oli lasten kanssa tosi kiva viikonloppu. Ehkä tää johtuu siitä että meillä oli O:n kanssa herkkä hetki tossa pari päivää sit. Tänään oonkin nyt miettiny et ehkä sekin on parempi vaan lopettaa koska en tuu muuten ikinä pääsemään tästä yli. Mietin, että ehkä mun pitää hommata muuta ajateltavaa. Tai joku muu, koska en vaan pysty käsittelemään sitä sen viestihommaa kun pää on tässä kunnossa. Ja vittu kun mulla ei oikeesti oo mitään varaa mistään mitään sanoa? Tässä sen näkee hyvin miten hauras ihmismieli voikin olla. Ja miten pienestä se voikaan olla kiinni kun mieli on kipeä. Mikään ajatus ei oo looginen. Ehkä sitä vaan tällein sairastuneena toivois että olis edes se yksi ihminen mikä aidosti kestää vierellä vaikka mitä tapahtuisi. Mut eihän sellaista voi keltään odottaa, ja onhan mulla aina äiti vaikka onkin etäinen sellainen.

Ehkä se auttaa jos itselläänkin on joku johon muodostuu tollasia tunteita. Koska toi on niin selkeetä, sanoi O mitä sanoi koska kaikki samat merkit on ilmassa kun viimeksikin. Mm. Loppuu kuvista tykkäily (okeieiinstassa), siitä tulee etäinen, sellainen tunteellisesti kylmä. Ja selkeesti näkee et se ei enää taistele siitä et sais mut takaisin. Eli aika selvä homma että sillä on jotain sitä naista kohtaan. Ja koska se jatkaa sitä viestittelyä vaikka tietää et se loukkaa minua ihan hirveästi. Sen takia päätin, etten minäkään välitä hänen tunteistaan ja oonkin menossa yhdelle miehelle (J) katsomaan leffaa. Ehkä sen avulla saan ajatukset muualle kaikesta.

Hassuinta tässä on se miten O niin sanoi et se ei mua hylkää ikinä ja pysyy aina tukena mut niin se mielipide muuttuu kun joku toinen löytyy. En koe et se olis enää samalla tavalla tukena tai haluais edes olla. Siitä on tullu enemmänkin sellainen olo että se on sille pakkopullaa ja joku velvollisuus. Siks mietinkin et kertoisin sille J:lle tästä syömisvammailusta koska se ehkä osais kuunnella aidosti kiinnostuneesti. Muutenkin se itse sanoi et siks hän pitää minusta koska hän näkee, että sieltä kuoren alta löytyy sellainen herkkä ja haavoittunut tyttö joka on vähän hukassa elämässä. Ja sille on muutenkin ollut aika helppo samantien jutella ja olla ihan rennosti kun se on mua 12 vuotta vanhempi. Ei enää mikään lapsi. Niinkun minä, hah :D

Meillä on tuon J:n kanssa ollu pari hetkeä, sellaista et oon itse tulkinnut vähän väärin ja pussannut sitä ja hän onkin myöntänyt pitävänsä minusta tosi paljon ja se onkin syy miks meidän välillä ei mitään oo tapahtunut. Se on osasyy varmaan siihen myös miks siellä oon viikonloppuja viettänyt kun tiedän et O ei ainakaan jossain vaiheessa siitä niin pitänyt ja toivoin et se olis herättäny siinä sen saman taisteluntahdon kun aiemmin, mut koska sitä ei oo näkynyt niin toikin aika selkee että sekin varmaan alkaa olee aika väsynyt eikä halua mun kanssa niin kovin enää olla. Ja ennen kaikkea se ei sitä ikinä mulle ääneen rehellisesti oo sanonu. Siks oon nyt päättäny et se on aika myöhäistä enää mitään tuosta sanoa (kuten viime kerran jälkeen), vietän siellä aikaa just niin paljon kun haluan välittämättä sen mielipiteistä tai tunteista kerran hänkin niin tekee. Vaikka minä just nimenomaan suoraan sille sanoin että se loukkaa. Jos hänkin olis niin tehnyt niin en olis J:n kanssa hengaillut. Tietenkään koska en halua sitä tieten tahtoen satuttaa enempää mitä oon jo satuttanu. Mut what ever, se on nyt mennyttä ja myöhäistä.

Vittu että oonkin vaikee ihminen, ei ihmekkään et O on kyllästyny. Ehkä se on ihan hyvä. Ja joo, vittu mitä itsensä toistamista nää kaikki tekstit on mut sitä varten tänne kirjoitankin ja ehkä tää toisto auttaa käsittelemään ja hyväksymään asiat niinkuin ne on.

Ps. Ainoat päivät millon en oo oksentanu tai edes kokenut tarvetta siihen on niitä kun oon ollu J:n luona.. Eli wohoooo, yksi kokonainen päivä viikossa! Jokohan tässä kohta oikeesti alkaa kroppa pettää jos tää tätä menoa jatkuu.. Jospa tänään olis eka päivä ihan kotona etten oksenna? En ookkaan kyllä syöny ku kaks papua :D

Pps. Voisko joku kertoa mitä minä oikein haluan? En haluu olla kenenkään taakka, varsinkaan O:n, mutten myöskään yksin