Mitä minä haluan?

Eilen illalla juteltiin vähän O:n kanssa kun hän koki että oon ollu kauhean etäinen. Enkä sitä kyllä kiistä, tiedostan sen kyllä itsekin mutta en vaan osaa asialle tehdä mitään. Musta jotenkin tuntuu et ne asiat päässä vaan lisääntyy ja lisääntyy mut en vaan saa niitä ulos.

Isoimpana ehkä mieleen jäi kysymys mitä minä haluan? Voi vittu kun tietäisi itsekin. Oikeesti haluan vaan saada oman elämän kuntoon ja ajatukset kasaan että tässä pystyisi yhtään mitään miettimään. Välillä mä mietin et ehkä mun vaan olis parempi olla siihen psykotetapiaan asti ihan yksikseen koska oikeesti tuntuu et oon niin sekaisin näiden ajatusten kanssa etten oo vaan kykenevä mihinkään ihmissuhteisiin. Koska ei se oo reilua sille toisellakaan osapuolelle. Mut sit kuitenkaan ei haluaisi toista menettää. Koska kyllä mä O:ta rakastan ja paljon rakastankin. Siks musta tuntuu että tässä tilanteessa paras tapa rakastaa olis päästää irti.

Musta vaan tuntuu et pidemmän päälle mä en voi tehdä O:ta tai itseäni onnelliseksi ennen kuin olen saanut oman pään kuntoon. Ajatus elämästä ilman O:ta tuntuu vaan aivan käsittämättömän kauhealle, mutta jos rehellisesti sanotaan niin tuntuu et ilman parisuhdetta mä voisin paremmin. Koska sit saisin itsekkäästi keskittyä omiin ajatuksiin ja oikeesti oppia itsestäni jotain vielä enemmän.

Mut sit siinä on myös se kääntöpuoli myös. Koska sit mulla ei olis ketään ketään ketä halaisit ja keneltä saada sitä läheisyyttä if You know what i mean ja sitä kuitenkin kaikki ainakin jossain vaiheessa haluaa ja tarvitsee. Ja mä en todellakaan kaipaa tähän nyt mitään muita miessotkuja tai yhden illan juttuja, no way. Ajatuskin puistattaa. Mut en mä vois sellaista vaatia keneltäkään. 

Välillä sitä vaan tuntuu et olis niin paljon helpompaa et O pystyisi näkemään tän kaiken mun silmin. Tai et se tajuais miten tää tilanne on niin sekava et aikalisä varmaan olis paras vaihtoehto. Et se sanois et se on tajunnu mitä Oon tarkoittanu ja haluaa vaikka taukoa ja katsella rauhassa mitä tapahtuu ja mihin elämä vie. Samaan aikaan sitä toivoo mutta samalla sitä pelkää. 

Musta vaan tuntuu et oon jossain umpikujassa, ahdistettuna nurkkaan ja joka puolelta tulee vaatimuksia ja odotuksia. Mitä pitää tehdä, miten pitää olla. Välillä tulee sellainen pakokauhuinen fiilis ja tekis mieli pakata kaikki kamat ja häipyä johonkin ihan yksin. Ja tää on ihan kauheeta miten sitä välillä tulee sellanen tunne et se on se mitä mä Tässä tilanteessa haluan. Sit saisin sitä omaa tilaa ja olla ihan yksikseen. Mut en mä voi, mulla on kaksi lasta ja yksi karvainen mitkä tarvii mua. Mut jos tähän tilanteeseen ei ala löytyä jotain ratkaisua, mä en voi olla enää sellainen mitä ne tarvitsee. Huomaan miten nytkin oon kauhean kireä koko ajan ja tiuskin kaikille. Sit on huono omatunto et lapset kärsii tästä. Jo sekin on niin iso syy et haluan oikeesti tän tilanteen raukeamaan jotenkin.

Mietin myös et mun kun on niin hankalaa pukea sanoiksi tätä kaikkea niin pitäis varmaan näyttää tää teksti, mutta en haluu et O tietää tästä uudestakin blogista. Koska haluan että et tää pysyy täysin anonyyminä paikkana missä voin olla rehellinen, ennenkaikkea itselleni ja se jos mikä osaa olla toisinaan karua tekstiä.