AJATUSOKSENNUSTA: Parisuhde

Joo, mehän siis O:n kanssa ollaan nyt tässä yritetty saada tätä suhdetta toimimaan. Todellisuudessa homma on mennyt niin et ollaan palattu ihan siihen samaan missä oltiin syksyllä. Ja se ei ole hyvä juttu se. Mähän oon muuttunut aika paljonkin, mut samaa ei oikein O:sta voi sanoa. En sitä kiellä, etteikö hänkin olis joissain asioissa muuttunut mut ei ihan siinä määrin mitä odotin. Kuulostan varmaan kiittämättömältä paskiaiselta mut sillon puhuttiin et tää on viimeinen kerta kun yritetään, joten kyllä sitä olettaa et molemmat on täysillä mukana tässä ja oikeesti pyrkii niitä epäkohtia muuttamaan. Niinkun mä oon tehnyt. Ja toisaalta sekin on omalta osaltaan ajanut nyt oman pääkopan tähän tilanteeseen missä se nyt on.

Oikeestihan mä rarkastan sitä ihmistä aivan sairaasti. Mut se on vaan nykyään niin helvetin vaikeeta saada kiinni siitä et onko se oikeesti kaiken tän arvoista. Lähinnä et mä vaan en tällä menolla saa kiinni siitä toipumisen punaisesta langasta. Koska en enää tiedä et onks tää suhde siunaus vai taakka. Koko ajan saa olla hermot kireällä mut silti niitä asioita ei voi sanoa kun toinen suuttuu tai syyttää nalkuttamisesta. Sit ne paisuu päässä ihan jäätävän kokoisiksi ja räjähtää kaikki kerralla ulos. Sit toinen siinä  vielä uhriutuu ja soppa on valmis.

Oon vaan henkisesti niin väsynyt tähän tilanteeseen et oon vaan antanu oireilulle vallan ja tyytynyt tähän mitä on. Vaikka tää tuntuu maksavan mun terveyden. Ihan paskaa. Mä vaan oon niin väsynyt siihen et oon täällä vastuussa kaikesta vaikka asioiden pitäis olla toisin.

Siis oikeesti, tää seuraava kuulostaa varmaan ihan vitun hullulle, mutta mulle riittäis sekin et tää tilanne pysyis muuten ennallaan, mut me vaan ei oltais virallisesti yhdessä. Omalla tavalla itsensä huijaamista sekin, mut siinähän mä oonkin jo mestari. Eli käytännössä se tarkoittais sitä et me vietettäis aikaa näin yhdessä ja perheenä, mut siitä poistuis se kauhea parisuhteen stressi ja paineet. Koska mä en vaan nyt jaksa panostaa mihinkään suhteeseen kun en tiedä mitä siltä suhteelta enää edes haluan. Mut sitä vaan ei haluais toista menettää kokonaan. Varsinkaan nyt kun meille se karvainen lapsikin on tulossa.

Ei sais vertailla, mutta tuntuu vaan jotenkin niin väärälle että itse "alistuu" kotiorjaksi vaikka maailmassa on miehiä jotka käy töissä sekä hoitaa kotia. O aina vetoaa siihen et hän käy töissä. Mutta miten meni kun minäkin olin sen kolmisen kuukautta töissä? Minä hoidin kodin, ruuan ja lapset. Sen takia mulla ei oo uskoa oikein enää tähän koko hommaan. Kun se on niin monesti nähty. Sitä miettii et miks mä en ansaitsis tasa-arvoista parisuhdetta kun sen kuitenkin pitäis olla mahdollista? Oikeesti, musta varmaan tuntuis lottovoittajalle jos mulla olis suhde missä asiat hoidetaan niinkun ne kuuluiskin. En haluu edes haaveilla sellasesta etten samantien ala pakkaamaan kamoja :D

Mut kyllä mä haluan uskoa et vielä jonain päivänä mäkin olen onnellinen. Oli se sit O:n kanssa, jonkun muun kanssa tai yksin. Mut haluan luottaa siihen et se päivä koittaa vielä joskus.